Olin ihan into pinkeenä, kun host granny ajoi mut Lichfieldin asemalle, ja mun into tais tarttua grannyynkin :D Ostettiin mulle menollippu Birminghamiin ja paluulippu Burton-on-Trentiin. Nousin junaan ja mulla oli vähän samanlainen olo ku oisin ollu menossa mun ekoille treffeille, paitsi että mulla ei ollu niiiin kamala olo siitä jännityksestä. Siinä elämän noustessa päähän ja adrenaliinin virratessa suonissa mun oli aivan pakko kuunnella Stam1naa , kiitos Ekin, mun Metal Personal Trainerin. Seuraavalla TAMINAN keikala nähdään!!!
Aika pian olinkin sitten New Streetiltä, ja mun seuralaiseni tuli mua sinne vastaan. Meidän oli tarkoitus etsiä pubi nimeltään The Wellington, mutta kun kysyttiin kolmelta ihmiseltä, niin kaikki selitti eri suuntaan. Kello oli jo paljon, joten päätettiin vaan mennä ensimmäiseen pubiin, joka me kohdattaisiin.
Satuttiin sitten The Sun on the Hilliin, joka oli täynnä ja äänekäs. Siellä katsottiin jalkapallomatsia valtavalta screeniltä (ihan ku Eurotripissä konsanaan!) ja miehet karjui hienosti. Seuralaiseni haki meille oluset ja me kilisteltiin illan kunniaksi.
Mun eka oluseni RITANNIASA! Huomatkaa tuo MAIRIA hymy
Siinä istuskeltiin rauhassa ja juteltiin (=huudettiin toistemme korvaan, kun muuten ei tahtonut kuulla mitään). Peli oli loppunut (en tiiä kuka pelas ja kuka voitti), ja siellä soitettiin loistavaa musiikkia, mm. reggaeta ja The Doorsia. Eräs mies sitten innoitti meitä taputtamaan käsiä yhteen kun tämä tanssi, ja jostain kumman syystä löysin itseni sitten tanssimasta sieltä muiden lyödessä tahtia... Seuralaiseni liittyi sitten ilonpitoon mukaan ja meidän luo tuli paljon miehiä juttelemaan. Täällä on muuten jännää, miten rohkeasti tullaan jutteleen ihan tuntemattomille, olin aika otettu jälleen :D
And there I was: at a noisy pub in Birmingham, feeling a little tipsy and dancing.
Kun oltiin vitkuteltu jo aika kauan, me hyvästeltiin tanssipartnerit ja suunnattiin juna-asemalle. Ei ois pitänyt ehkä vitkutella, sillä päädyttiin katsomaan digitaalisesta kellosta, miten sekunnit vaihtuivat ja mä myöhästyin mun junasta Burtoniin! Ei se mitään, mentiin 9a-laturille, mistä lähti juna Lichfieldiin. Taksimatkasta kotiin tulisi pitempi ja kalliimpi, mutta tärkeintä oli päästä kotiin. Seuralainen lähti bussiasemalle ja minä jäin yksin.
Kysyin vieressä seisoskelevalta naiselta, voisinko ostaa lippua junasta. En kuulemma voinut. Lähdin etsimään lipunmyyntitiskiä, ja luultavasti näytin kovin avuttomalta, kun eräs ystävällinen mies sanoi: "You look quite lost." Kerrottuani ongelmastani hän otti mua kädestä ja lähdettiin juoksemaan yllös portaita. "You're my Damsel in Distress tonight and I'm here to save you! My little Damsel..." pelastajani sanoi. Mua kikatutti.
Ei löydetty tiskiä, ja tämä tuntematon muukalainen kysyi, oliko mulla minkäänlaista lippua. vastattuani myöntävästi hän piti mua edelleen kädestä ja otti mut sen ja sen siskon seuraan Lichfieldin junaan. He sanoivat, että mun kannattaa vaan ottaa rauhallisesti ja jos mua tultais kovistelemaan, voin esittää, etten ymmärrä. Mun pelastajat halusi tietää tarkemmin, miten päädyin tähän tilanteeseen, ja minä kerroin. Nyt oli mun seuralaisten vuoro kikattaa.
And there I was: on a train with two extremely friendly strangers and with no ticket.
Ystävällinen ritarini antoi mulle puhelinnumeronsa ja sanoi, että mun pitää laittaa viestiä kun oon kotona. Sitten kun kaksi pelastajaani nousivat kyydistä, mun edessä istuva pariskunta alkoi pitää musta huolta. Kun he nousivat Lichfieldiä aikaisemmalla pysäkillä, se nainen antoi mulle käteen sen lipun ja sanoi, että jos tulee ongelmia, sano että missasit pysäkin kun nukahdit. Ja että rautatieaseman ulkopuolella on paljon valkoisia takseja, joita on turvallisia käyttää. Kiitin miljoonasti tätä naista, ja hänkin nousi miehensä kanssa kyydistä.
Lopulta pääsin taksiin ja kotiin. Saa nähdä, millainen seikkailu on tiedossa ens viikolla, kun suunniteltiin menevämme isommalla porukalla clubeihin... Ens kerralla tämä Damsel kuitenki muistaa mennä ajoissa asemalle, ettei missaa kurpitsavaunuaan.
Sanna kiittää, kuittaa ja odottaa innolla sunnuntain shoppailuja!
And there I was: at a noisy pub in Birmingham, feeling a little tipsy and dancing.
Kun oltiin vitkuteltu jo aika kauan, me hyvästeltiin tanssipartnerit ja suunnattiin juna-asemalle. Ei ois pitänyt ehkä vitkutella, sillä päädyttiin katsomaan digitaalisesta kellosta, miten sekunnit vaihtuivat ja mä myöhästyin mun junasta Burtoniin! Ei se mitään, mentiin 9a-laturille, mistä lähti juna Lichfieldiin. Taksimatkasta kotiin tulisi pitempi ja kalliimpi, mutta tärkeintä oli päästä kotiin. Seuralainen lähti bussiasemalle ja minä jäin yksin.
Kysyin vieressä seisoskelevalta naiselta, voisinko ostaa lippua junasta. En kuulemma voinut. Lähdin etsimään lipunmyyntitiskiä, ja luultavasti näytin kovin avuttomalta, kun eräs ystävällinen mies sanoi: "You look quite lost." Kerrottuani ongelmastani hän otti mua kädestä ja lähdettiin juoksemaan yllös portaita. "You're my Damsel in Distress tonight and I'm here to save you! My little Damsel..." pelastajani sanoi. Mua kikatutti.
Ei löydetty tiskiä, ja tämä tuntematon muukalainen kysyi, oliko mulla minkäänlaista lippua. vastattuani myöntävästi hän piti mua edelleen kädestä ja otti mut sen ja sen siskon seuraan Lichfieldin junaan. He sanoivat, että mun kannattaa vaan ottaa rauhallisesti ja jos mua tultais kovistelemaan, voin esittää, etten ymmärrä. Mun pelastajat halusi tietää tarkemmin, miten päädyin tähän tilanteeseen, ja minä kerroin. Nyt oli mun seuralaisten vuoro kikattaa.
And there I was: on a train with two extremely friendly strangers and with no ticket.
Ystävällinen ritarini antoi mulle puhelinnumeronsa ja sanoi, että mun pitää laittaa viestiä kun oon kotona. Sitten kun kaksi pelastajaani nousivat kyydistä, mun edessä istuva pariskunta alkoi pitää musta huolta. Kun he nousivat Lichfieldiä aikaisemmalla pysäkillä, se nainen antoi mulle käteen sen lipun ja sanoi, että jos tulee ongelmia, sano että missasit pysäkin kun nukahdit. Ja että rautatieaseman ulkopuolella on paljon valkoisia takseja, joita on turvallisia käyttää. Kiitin miljoonasti tätä naista, ja hänkin nousi miehensä kanssa kyydistä.
Lopulta pääsin taksiin ja kotiin. Saa nähdä, millainen seikkailu on tiedossa ens viikolla, kun suunniteltiin menevämme isommalla porukalla clubeihin... Ens kerralla tämä Damsel kuitenki muistaa mennä ajoissa asemalle, ettei missaa kurpitsavaunuaan.
Sanna kiittää, kuittaa ja odottaa innolla sunnuntain shoppailuja!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti