Joulu on kohta, se tuntuu välillä myös kasvavana ja älyttömänä kiireenä: käy töissä, tee kouluhommat loppuun ja muista vierailla pikkujouluissa. Mielenkiintoista, hyödyllistä ja mukavaa kaikki, mutta mehut tuntuu loppuvan. Siksi tulin vapaaviikonlopuksi mamman hoiviin. Väinö tulee koko ajan mun viekkuun ja kaikkuun ja vaatii huomiota - eikä se taatusti jää ilman. ♥
Olin torstaina ihan finaalissa: liian lyhyet yöunet, stressi ja kiire. Lyödäänpä päälle kahdeksan tunnin työvuoro. Piippailin tavaroita ja jaksoin hymyillä, sillä tiedossa oli kuviksen sivuaineen pikkujoulut (jotka oli muuten aivan sairaan huikeen mielettömän kivat!!).
Loppupäivästä kassalle purjehti äiti pienen poikalapsen kanssa. Pojalta löytyi ikää varmaankin neljän vuoden verran ja sillä oli päässä joku hassu lasten pipo. Pipon alta, korvien takaa pilkahti molemmin puolin vaaleaakin vaaleammat pienet kiharasuortuvat. Mieleeni tulvahti oma nelivuotisuuteni ja se, miten kuulin monesti erinäisten kassatätien suusta seuraavan lauseen:
- Voi ku sulla onkin ihanat kiharat! Ai että! Vaihdettaiskos hiuksia?
Järkytyin aina tuosta kommentista. Saamari, minä sinun lättätukkaa halua, ajattelin. Anna mun ja mun hiusten olla.
Nyt ymmärsin niitä emäntiä, onhan pikkuinen lapsi kiharoineen hyvin hurmaava näky. Lapset kaupan kassalla ovat muutenkin virkistäviä, kun he tarkkailevat kauppaa ja koko maailmaa niin uteliaina ja tuntevat kaikki pettymyksen tunteet niin raakoina ja viiltävinä itkiessään, kun äidit kieltäytyvät ostamasta leluja tai karkkeja. Tai sitten ne moikkaavat ja tapittavat ja ovat vaan suloisia, niin kuin tämä kiharainen kaveri tässä minun kassallani: tapitti tiiviisti mutta huolettomasti, miten hommiani tein.
Minulla oli tuona päivänä hiukset auki ja erityisen kiharalla, joten sanoin pojalle:
- Meillä näyttäis olevan samanlaiset hiukset. Sulla pilkistää tosi ihanat kiharat tuolta pipon alta!
Poika ei sanonut mitään, mutta jatkoi tuijottamistani. Sen pää kallisteli puolelta toiselle hennosti, pieni suu kaartui hieman hämmentyneeseen mutta onnelliseen hymyyn. Huomautukseni näytti olevan pojalle mieleen.
Jatkoin hommiani ja vilkaisin poikaa tuon tuosta. Hän seisoi paikallaan edelleen tuijottaen minua. Hymyilin takaisin ja piippailin menemään. Kun kolmannen kerran vilkaisin poikaa, poika nosti kätensä, otti piponsa pois päästä ja paljasti maailman vaaleimmat pipon litistämät enkelikiharansa ja hymyili. Minäkin aloin hymyillä, ja se hymy jäi päälle koko loppuillaksi.
Kyllä lajitoverit toisensa tunnistavat. Eikä siihen tarvita sanoja.
