Se tunne, kun huomaat vaatteen, joka huutaa nukkaimuria

Käytin siskojen kans pääsiäisenä lauantaina Tamppiksessa ja ostettiin maailman paras laite: nukkaimuri!

Heti kun tuo kotiin rantautui ja saatiin se toimintaan (toimivien pattereiden etsiminen ei ollu helppo tehtävä...) se on surrannut päivittäin.

Meinasin ääneen nauraa itselleni, kun pääsykokeisiin lukiessani hiplasin sukan kantapäätä ja tajusin, että se on kamalan nukkainen ja että voisin ottaa nukkaimurin esille. Sen tajuamisen hetkellä silmät rävähtää lautasen kokoisiksi ja sitten säntään imurin luo kauheeta vauhtia. Hullulla halvat huvit, idiooteilla ilmaiset.

Ennen imurin käsittelyä

Käsittelyn jälkeen

Nakitin itseni lukemaan siten, että lupasin itselleni maailman nukkaisimman tummansinisen villatakin nukkaimuroinnin. OK, saa nauraa! :D

Maha täynnä munkkeja, äiti leipoo. Munkit on parhaita lämpiminä. Mistä vetoa, etten syö niitä vappuna?

Vois mennä täyttämään masua nyt tuoreella ananaksella, nomnomnomnom....

Tonnibiisi vol. 1

Käytän Last.fm:ää ja seuraan niin mun omaa kuin mun kavereiden musiikinkuuntelua aika ahkerasti. Aattelin, että esittelen teille jokaisen biisin, joka on sattunut tasatonnille pyörimään. Tässä kuudestuhannes biisi:



eli Amy Winehousen In my bed. Tää on pyöriny mun mp3:ssa joskus lukion ykkösellä tai kakkosella. Kuuntelin monesti pitkän matikan tunneilla kun piti laskea, tykkäsin kuunnella jotain helppoa musiikkia, joka menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos pitäen ulkopuolisten metelöinnin muualla. Ei Amy kuitenkaan mun matikantaitoja parantanu, sillä kirjotin lyhyen matikan. Mut se meni hyvin!

Pikkuope

Mulla tuskin on töitä kesäksi. Meh. Koitan iloita siitä, että saan nyt tehdä edes jonkin verran opettajan sijaisuuksia paikallisilla ala-asteilla.

Sijaisopettajan homma ei ole se kaikista helpoin. Onnistuminen riippuu sijaisopen itseluottamuksesta ja sen näyttämisestä, "jämyydestä" sekä opetettavasta luokasta. Muistan itse elävästi, kun olin kutosluokalla ja meillä oli sijainen. Kuvittele tilanne:

Luokkaan astuu nuori nainen, joka on ennenkin ollut koulussamme sijaistehtävissä. Kun hän antaa (levottomalle) luokalle tehtäviä, lähdet käymään vessassa. Kun palaat luokkaan, kohtaat seuraavan näyn: opettaja istuu tuolissaan hampaitaan kiristellen, lapset riekkuvat ympäri luokkaa nauraa räkättäen ja huudellen, liitutaululle on opettajan pään kohdalle piirretty pirunsarvet sekä teksti "Open mitat 90-60-90".

Mahdettiin me vaan olla aivan hirveitä... Onneksi mulle ei ole vielä siunaantunut tuollaista luokkaa eteen. Oon tähän mennessä tehnyt open sijaisuuksia viime ja tänä keväänä yhteensä noin kuukauden ajan ja kertaakaan en ole tullut töistä kotiin lopen uupuneena ja riittämättömyyden tunteita tuntien. Päin vastoin: jokaisen päivän jälkeen koen oppineeni jotain uutta ja olleeni hyödyllinen. On niitä rankkoja päiviä ja epäonnistumisen hetkiäkin ollut, mutta muilta opettajilta on tullut kannustusta ja hyviä neuvoja.

Yksi hyvä neuvo tuli eilen pidettyäni nelosluokan pojille liikunnassa korista ilman pilliä. Olo oli väsynyt kaikesta huutamisesta, sillä ne pojat piti melkoista mekkalaa. Yksi opettajista suositteli lämpimästi pillin ostoa ja niin ajelin heti töiden jälkeen Kemin Tiimariin ja nappasin itselleni tämmöisen:

Pinkki muovinen pilli 1 €, Tiimari

Ja meni muuten tämän päivän liikunnantunti paljon näppärämmin! Yksi vihellys ja porukka hiljenee kuuntelemaan. Siunattu olkoon se, joka keksi pillin.

Oon kyllä ollut onnekas, että oon päässyt näihin sijaisopen hommiin. Oon päivä päivältä aina vain varmempi, että mä haluan tehdä just tätä työkseni. Haluan kouluun niin mahdottoman paljon, että viime yönä en saanut unta ennen yhtä; stressasin niin julmetun paljon tulevasta pääsykokeesta ja siitä, että en koe sisäistäneeni asioita tarpeeksi vaikka olenkin lukenut kirjan nyt kertaalleen läpi. Vielä kolme viikkoa aikaa johdonmukaiseen opiskeluun ja muistiinpanojen tekemiseen, 11.5. sitten testataan osaaminen. Toivottavasti pääsisin edes siihen kakkosvaiheeseen...

Sain tuossa kaks viikkoa sitten kuulla eräästä luotettavasta tietolähteestä, että olin saanut oppilaiden keskuudessa lempinimen: Nuudelipää. Noh, niin kauan kun eivät fatsoksi kutsu niin mä olen oikein tyytyväinen!

Sitä paitsi sain tänään oppilailta uuden lempinimen: Sanna-ystävä.

Elämänmeno

Pääsykokeisiin lukeminen hajottaa ja pahasti. Oon lukenut kohta koko kirjan läpi mutta takaraivossa on vahvaakin vahvempi epäilys, että ei sinne ole mitään mennyt; pelasin Älypään VAKAVA 2011 -peliä ja kun kysyttiin reformipedagogiikan isää niin mä kysyin itseltäni et missä artikkelissa on edes mainittu koko reformipedagogiikka. Siinä sitten iskä kysyi ovelta, että lähdetäänkö etsiin mulle uutta puhelinta. Hyvä syy lähteä kirjan äärestä.

Mun puhelin sanoi sopimuksensa irti kaks viikkoa sitten. Sen jälkeen oon räpeltänyt äidin vanhan puhelimen kans. Se on kamalan värinen, ihmeellinen palikka, mutta se toimii. Siinä on kamerakin, vaikken sitä tarvitse. Ja radio. Ja mitä vielä. Mun pitäis saada soittaa ja tekstata puhelimellani. Oishan se ihan jees jos voisin ladata jostain soittoääneks jonku kivan biisin. Ja myönnettäköön, yksi kriteeri saattaa olla lopulta se, että haluan saada kännykkäkoruni kiinni uuteen kapulaani. Miten niin turhamaista?

Autossa iskä sanoi et luultavasti on kätevintä hommata se puhelin loppujen lopuks netistä. Kaikki puhelimia myyvät myymälät katoavat yksitellen. Äitikin osti puhelimen tässä jokin aika sitten ja kun se tarvitsi muutaman päivän päästä apua kapulansa kanssa ja lähti liikkeeseen, ei sitä enää ollut. Kiitos ja tervetuloa uudelleen.... NAAAAT!!

Liikkeessä sitten harppaa luoksemme salskea parrakas nuori mies, joka koko olemuksellaan uhkui itsevarmuutta, tietoa ja osaamista puhelimien kanssa. Hän kysyi multa et millaista puhelinta etsin, ja vastattuani et "Peruspuhelinta, kosketusnäyttö kiinnostais jonkin verran", niin tämä alkaa esittelemään mulle Adroideja ja muita kivoja.

"Voit muokata ton työpöydän itelles mieluisaksi ja sit voi nettiä käyttää aika vaivatta, viiden megapikselin kamera ja sit tähän voi ladata erilaisia ilmaisia sovelluksia, on useita tuhansia mistä valita...."

"Mä en tiedä et tarviinko mä nettiä mun puhelimessa. En oo tähänkään asti tarvinnut."

"No ei ilman nettiä puhelimella tehdä nykyään oikeen mitään, tässäkin kello käyttää nettiä."

MITÄ VITTUA.

Liikkeestä löytyi kuitenkin kiva kytkytarjous, joka jäi mieleen. Vaihdettiin liikettä ja kas, sielläkin heti ovelle saapuessamme sisältä huutelee täsmälleen samannäköinen jäpikkä: parta, siilitukka ja leveet hartiat. Tosin tällä oli silmälasit ja plugi korvassa ja hengityksessään tuoksui purkka ja tupakka sekaisin.

"Ja minkäslaista?"

Perus. Ja se kosketusnäyttö kiinnostaa.

"No täälläpä on tämä tämmönen Nokian, se on halppisversio ja se ei oo kauheen hyvä.."

Se oli just se jota olin itselleni aluksi miettinyt.

"Tässä on sit parempi, viiden megapikselin kamera ja muutenkin ihan hyvä, prosessoritehoo löytyy ja muutenkin ominaisuudet on samaa kuin esimerkiks seeseekasikolmebee(v*ttuentiiämikäsesarjaoikeestioli)ssa", kajahtaa kuin apteekin hyllyltä.

Nyökkäilen, mutta epäilen että mun silmistä paistaa mun ajatukset kuin valkokankaalta Kemin kinopirtin hämärässä: Mulla ei oo kuule hajuakaan, mistä puhelimesta sä puhut.

"Tää puhelin on aika lailla ominaisuuksiltaan sama kuin tää, mut tää toinen on niin kauheen paljon paksumpi kuin tää."

Hipelöin taskussa mun tämänhetkistä varapuhelintani. Se on sipukkamalli ja kiinni taitettuna varmaan kolme kertaa niin paksu kuin se myyjän esittelemä ohuempi puhelin. Ja niillä kahdella solakalla puhelimella oli eroa ehkä kaks-kolme milliä. Päätin pitää kapulani taskussani, muuten se setä ois nauranut ja räkäisesti.

Kun iskän kanssa tällekin sanotaan et me palaamme asiaan myyjä kääntyy takaisin myyntitiskin taakse, selkä meihin päin ja sanoo "Selvä". Kiitän ja sanon heiheit myyjän kaljulle takaraivolle.



Mihin me ollaan oikeen menossa? Elektroniikka kannattaa ostaa netistä, puhelimeen pitäis ottaa netti koska ilman sitä puhelimella ei tee mitään ja kun päätämme olla ostamatta puhelinta myyjä kääntää selkänsä ja lopettaa palvelemisen kuin seinään.

Ehkä tuo VAKAVA-aineisto on sittenkin helpommin ymmärrettävissä kuin puhelimet ja niiden kehityskulku.

Puhuri

Odotin tätä viikonloppua paristakin syystä: serkkuseni Anu tuli käymään ja vaalit oli odotettavissa. Anun kanssa oli tosi hauskaa, vaikka evotinkin jatkuvasti (kaadoin subilla ISON mukillisen jääteetä valkoiselle tunikalleni, en meinannut päästä ulos parkkihallista ja kotiavaimetkin satuin jättämään kotiin). Bumpy ride soi päässä edelleenkin... :D

Sukulainen ♥

En oo koskaan ollut kiinnostunut politiikasta enkä rehellisesti sanottuna hahmota Suomen nykytilannetta, mutta parhaani koitin ottaa jostain jotain selvää ja kävin äänestämässä. Ajattelin viettäväni illan skypettämällä, mutta Perussuomalaisten äänivyöry liimasi minutkin television eteen, mielessä monta kysymystä: Mitä? Kuka? Miten?

Arkadianmäellä tuulee nyt ja navakasti. Haters gonna hate, minä seuraan vierestä. Uudet vaalit tulee neljän vuoden päästä, jospa minäkin tietäisin sitten omista ja muiden mielipiteistä pikkusen enemmän.

Muutosten tuuliin voidaa ehkä laskea sekin, että ostin itselleni kahdet leggingsit. Minä, joka vannouduin olevani ikuinen farkkutyttö, päätin uudistua. Toivottakaa onnea.

Huomenta!

Yllätän teidät ja itseni kirjoittamalla näin aikaisin. Oon heränny kasilta, koomannu ihan täysillä kädessäni kupillinen English breakfast teata maidolla ja istunut sohvalla Bob Marleyta kuunnellen. Hyvä etten kaatanu sitä kupposta syliin.

Onko teillä outoja nukkumistapoja? Mulla on semmonen, että jos ei meinaa tulla uni, laitan tyynyn jalkopäätyyn ja käännän peiton niin, että se peiton toinen puoli, se kylmempi puoli, on ihoa vasten. Uni tulee heti! Tein näin eilenkin ja se toimi. Samalla tulee oudot unet, tässä viimeöinen:

Katsoin mun unessa jotain Eminemin musiikkivideota. Olin ennen nukkumaanmenoa miettinyt, missä telkkariohjelmassa mä näin yhden mulle merkityksellisen garden centerin, jossa oon kerran käynyt, ja se oli siinä musiikkivideossa. Se video keskittyi muutenkin Birminghamiin, ja mä lähdin seuraamaan Eminemiä. Mä pääsin siihen videoon jotenkin sisälle ja kävelin Brumissa ja huokailin onnellisena. Sitten Eminem muuttui mun entiseks ala-asteen luokkakaveriks ja jatkoi matkaansa yksin. Samassa Erika tuli vastaan ja me halattiin myrskyisästi ja hoettiin, miten onnellisia me oltiin kun nähtiin toisemme taas. Steffikin pölähti siihen ja mä aattelin vaan et "Mä tein sen, mä oon taas täällä!" Heräsin yhtäkkiä, mun päässä soi Eminemin Slim Shady ja mulla oli tosi surullinen olo.

Heräättekö te muuten aamuisin koskaan niin, että teillä soi joku biisi päässä? Mä herään niin melkein joka aamu; yks päivä se oli Justin Bieberin Baby, tänään se oli toi Slim Shady ja kun mä nukahdin toisen kerran ja heräsin lopullisesti, se oli Marleyn Don't rock my boat.

Joo, huomenta! Tänään on joku positiivisuuspäivä jonka ideana on laittaa post-it -lapuille randomeja positiivisia viestejä ihmisille. Mä tartten mun omat post-itit ihan muihin juttuihin, joten oon positiivinen ihan muuten vaan.

Once a fangirl, always a fangirl

Katsoin just kakkoselta Beatles-maniasta inspistä saaneen leffan, I wanna hold your handin (1978), jossa teiniporukka halusi epätoivoisesti nähdä edes vilahduksen Beatlesista, kun ne esiintyi ensimmäistä kertaa telkkarissa Amerikassa. Mukaan mahtui niin epäonnistumisia hiiviskely-yrityksiä nelikon hotellihuoneeseen, romansseja kaveriporukan sisällä kuin sitten se Beatlesin näkeminen - tavalla tai toisella. Kaiken kaikkiaan melko hauska ja kevyt leffa, jota ei tule ottaa vakavasti. Hyvästä musiikista puhumattakaan...

Puhuttiin tossa Ellun ja Sankun kans perjantai-iltana, mitä teini-idolirakkauksia meillä on ollu ja et mitä musiikkia ollaan kuunneltu teiniangsteissamme kun rakkauselämä on heittänyt keppejä. Tytöiltä irtos notalgiaa, kun kaivettiin Ellun koneen kätköistä jotain suomirappia angst-lyriikoilla. Mä en tiennyt niistä biiseistä ainuttakaan, sillä mä kuuntelin jotain ihan muuta. Taisin olla ernu, niinku Sankku sanoi :D

The hottest band in the word

Mä olin henkeen ja vereen KISS-fani. KISS tuli kuvioihin ysiluokalla, kun Ansku alkoi kuunnella kyseistä bändiä. Kuulin ekana I was made for loving youn (cliché) ja olin aivan äimänä, sillä luulin et KISS soittaa jotain aivan älytöntä death metalia :DDDDDDD Noh, vakoiltuani, johtopäätöksiä tehtyäni ja muutamia biisejä kuultuani mä aloin tykätä niistä ihan sikana. Eikä siihen menny muuten kauaa. Liityin galleriassa KISS-yhteisöön ja aloin seuraamaan ihmisten keskustelua. Opittuani lisää faktoja mä aloin myös ottaa osaa keskusteluun.

Sitten mun piti saada juliste. Olin nähny Prismassa yhden ison, jonka mä kuollakseni halusin. Mä pyysin sitä äidiltä ja se sanoi et no totta kai saat sen. Muistan vieläkin, kun mä revin mun seinältä O.C.-julisteen (en ollu ikinä muuten edes kattonu ooceetä paria ekaa jaksoa enempää..) ja laitoin Anskun kans KISSin tilalle. Tim istui meidän sinisen jumppapallon päällä ja heitti kommentteja. Paul Stanely herutti ihan täysillä rintakarvat rehottaen, Gene Simmonsin hiviösaappaat oli upeat, Peter Crissillä näkyi nänni ja Ace Frehley oli vetäny muutaki ku pulkkaa. Olin niin mielettömän onnellinen, kun sain sen julisteen; jos heräsin yöllä ja näin sen julisteen, en meinannu saada unta kun olin niin innoissani.

Mun KISS-juliste

Paul Stanley oli mun lemppari koko bändistä. Ace oli toki mun inspiksen lähde kun jätin voimistelun ja aloin soittaa kitaraa, halusin olla yhtä kova ku Ace. Mutta Paul oli kaikkein komein. Edes sen rintakarvat ei haitannu, kun sen silmät oli niin upeat. Piirsin Paulista kuvan jos toisenkin. Uhrasin niihin tunteja soittaen Paulin soololevyä repeatilla kerta toisensa jälkeen.

Mun Paul Stanleyt (kyllä, oli pakko lisätä kontrastia)

Muistan, kun kirjoitin joskus ysillä aineen, jonka aiheena oli Minun unelmani. Kirjotin, miten mun unelmani oli nähdä KISS joskus livenä, ja miten mun unelmani tuskin tulisi koskaan toteutumaan. Menin lukioon ja mun KISS-huuma alkoi laantua. Se tuli kuitenkin takas, kun KISS ilmoitti tekevänsä maailmankiertueen ja pysähtyvänsä myös Helsingissä! Ja kun saatiin äidiltä lupa mennä sinne konserttiin... oh boy. Vimppailtana ennen ku liput tuli myyntiin me vielä väännettiin äitin kans kättä, että saako alaikäiset tytöt mennä kenttäpaikoille muiden tallottavaks vaiko ei. Me voitettiin äidin luottamus monien vannomisien jälkeen. Liput tuli myyntiin seuraavana päivänä kello 9.00 ja ne myytiin loppuun kuudessa minuutissa. Ja me oltiin niiden onnekkaiden lipunomistajien joukossa.

Kun mä sitten Minnan ja sen kaverin, Emmin, kanssa menin Hartwall-areenalle 28.5.2008, me pelättiin et ei saatais hyviä paikkoja, sillä porteilla oli jonottanu porukkaa jo ennen meitä. Kun portit aukes, turvatarkastukset oli tehty ja me päästiin läpi, me vaan hypittiin ja huudettiin. Se jännitys oli pakko purkaa ja me oltais haluttu juosta henkemme edestä sinne halliin, mutta turvamiehet kielsi ihisiä juoksemasta. Kyllä me aina kieltojen jälkeen pari sekuntia käveltiin, mutta lähdettiin kuitenkin pinkomaan malttamattomina.



Halliin päästyämme huomattiin, että ei siellä ollu paljon ketään. Oltiin melkein eturivissä aidassa kiinni, vain muutamat tyypit oli meidän edessä. Me seisoskeltiin hermostuneina ja lämppäribändin tullessa lavalle mä ihmettelin, miten koko paikka oli puolillaan. Kaikki buuas ihan täysillä Cinder Roadille. Ne nakkeli niiden levyjä yleisöön, mä sain yhden. Mun kaveri Arttu ja Suomen Gallup soitti mulle. Mä vaan huusin et MÄ OON KATTOMASSA KISSIÄ, NYT EI PYSTY!!!

Sitten lavan eteen laskeutui musta verho, jossa luki isoin hopeakirjaimin KISS. Mä katsoin ympärilleni ja huokaisin oh my god: koko paikka oli tupaten täynnä, ihmiset oli parvella ihan villeinä ja mä en oikeen uskonu koko tilannetta. Aattelin et okei, oot nyt Sanna kunnolla, sun pitää pitää huolta Minnasta ja Emmistä, et niille ei satu mitään.

Sitten Gene huusi:

"All right, Helsinki! You wanted the best, you got the best! The hottest band in the world: KISS!"

Ja se verho tippui ja kaikki huusi ja mun polvet meni koukkuun ja mä vaan huusin sydämeni pohjasta kun näin Paul Stanleyn laskeutuvan katosta muun bändin kanssa alle kymmenen metrin päähän musta ja mä sekosin.

Se keikka oli hieno: ne veti kaiken ihan livenä, Gene sylki verta ja Paul lensi yleisön yli vaijerissa roikkuen. Emmi oli unohtanu ottaa rautatabletit ja se meinas pyörtyä, ja se sitten oli mun kainalossa kolmasosan keikasta muiden passatessa meille vesituoppeja. Emmi tokeni, fiilis oli mahtava ja Shout it out loudin aikana konfetteja satoi ja me hypittiin kolmestaan kädet toistemme olalla.

Kun I wanna hold your handisssa Pam itki ja rutisti hameensa ryttyyn vapisevilla käsillään mä tiesin täsmälleen miltä siitä tuntui. Ei se Paul McCartneytä ehkä ihan oikeasti rakastanut, mutta toisella tapaa. Se on vaan semmonen tyttöjen fangirl-juttu. Että kun kaikki unelmat toteutuu kun edes näkee sen päiväunien kohteen siinä muutamien metrien päässä.

Mulla on ollu jo muutaman päivän semmonen fiilis, että vois kuunnella KISSiä. Nyt on menossa jo kolmas levy putkeen ja muistan edelleen kaikki sanat ulkoa. On ihana kuunnella näitä biisejä ja saada älyttömiä flashbackeja niistä huolettomista teiniajoista, niiden päivien fiiliksistä, kun luukutin ihan täysillä Lick it upia mun stereoista.

Fanitus on semmonen juttu, et jos itse on jotain fanittanut joskus palavasti, voi samaistua kenen tahansa fanituksiin samalla palolla, vaikka kohde olisi täysin eri. Siks haluankin haastaa seuraavat kertomaan omista fanituksistaan, jos heillä semmoisia on ollut tai on yhä: Milla, Nelli, Anne sekä Noora, olkaapa hyvät! Kertokaa fanituksestanne ihan vapaasti, mutta päättäkää postauksenne fangirl-kuvaan:

"I lllllove her!"

I love Adele, there's no doubt about it!

Yhden Sannan Suomeen integroituminen eli miten kotouttaminen paluumuutossa sujuu

Oon ollut nyt viikon ja yhden päivän kotona, eikä tää kotiinpaluu olekaan ollut niin helppoa kuin aluksi kuvittelin. Tottakai kielen ja tapojen kanssa on helppoa, mutta mun oman ajatukset ja tottumukset seilaa vieläkin Briteissä. Katsoin Minnan kans eilen AnimalPlanetilta jotain brittiläistä eläintensuojeluohjelmaa ja tunsin oloni erittäin kotoisaksi ja kuunnellessani brittienkkua. Huomasin vasta nyt, että mä en tarvitse tekstityksiä ollenkaan. Mä ymmärsin niitä täydellisesti ilmankin.

Sitä kieltä mä kaipaan aika paljon. Eilen juttelin Erikan kanssa skypessä ikuisuuden ja sain vanhasta tottumuksesta ihan luvan kanssa puhua enkkua sille, vaikka meidän yhteinen äidinkieli onkin suomi. Tuntui hyvältä puhua enkkua. Hassua, miten sitä kieltä onkin niin ikävä.

Eilen muuten paistoi aurinko muutaman harmaan sadepäivän jälkeen. Pistin heti mun ihanat uutuuttaan hohtavat kumpparit jalkaan ja lähdin läpsytteleen lätäköihin. Se oli vapauttavaa! :D Kuuntelin musiikkia ja nautiskelin virkistävästä luonnonvalosta.

Pohdin samalla, mikä täällä muka on niin erilaista ja tekee mun olon välillä eksyneeksi. Täällä kotiseudulla on periaatteessa aivan samanlaista kuin Bartonissa: hiljaista maaseutua, rauhallinen elämänmeno ja sääkin on samalla tavalla auringon ja sateen kanssa vuorotteleva. Erona ainoastaan metrin lumikerros, joka ei loppujenlopuksi hidasta mua mitenkään. On myös kivaa, kun en koko ajan oo törsäämässä rahoja vaatteisiin tai karkkeihin (tähänkin saattaa tulla nopea muutos eksyessäni seuraavan kerran kauppojen äärelle). Seuraa mulla on saman verran kuin sielläkin, ellei enemmänkin nyt kun kavereiden luona vierailu onnistuu viikonlopun ulkopuolellakin.

Huomaan käyttäväni Facebookia vähemmän. Tästä oon tosi iloinen, koska mä olin siitä tosi riippuvainen Briteissä ollessani. Saatoin viettää jopa viis tuntia putkeen arkipäivän aikana ihan vaan tsekkaillen ihmisten statuspäivityksiä ja muuta yhtä höpöä. Teen sitä vieläkin, mutta en niin kauaa, koska mulla ei oo aikaa. Mä luen pääsykokeisiin, teen kotihommia ja muita pikkujuttuja, jotka syö mun Faceaikaa. Huib!

Tosin telkkaria mä oon alkanut taas katsoa. Se on niin helppoa napsauttaa päälle ja kattoo mitä sieltä tulee. Meillä ei kyllä remonttiaikana ollut telkkaria talossa, sitä ennen mä katsoin telkkua sielläkin. Hmm.

Mulla on ikävä sitä, miten Birminghamissa oli niin paljon elämää, kivoja paikkoja joihin mennä ja mun lemppariruoka/juomapaikat. Nytkin tekis pikkusen mieli Starbucksin chai tea lattea. Mulla on myös ikävä niitä yleisiloisia ihmisiä, jotka katsoi silmiin ja tervehti kun niitä käveli kylillä vastaan.

Oppiapa pitämään koko maailma sydämessään paikallaan seisoessaan! Tää on vaan tämä sopeutumisen alkuvaikeus; mulla meni Britteihin tottumiseenkin kaks kuukautta. Täydellistä kotiutumista odotellessani nautiskelen valokuvauskävelyistä, hyvästä musiikista ja ystävien seurasta. Ehkä mä löydän sen Suomen mun sisältäni tässä piakkoin.

Fear and loathing in Lautiosaari

Tuntemuksia

Taisin mainita jo viime viikolla, että mun olo oli tosi tyhjä. Olin pikkuisen masentuneen oloinen täällä loskan harmaudessa ja koleudessa. Tekemistä ei kauheasti ollut ja mulle iski kamala ikävä sitä pikkupoikaa ja mah Brummies. Suomen kavereita näin tosi paljon, se oli ihanaa. Ai niin, lasketaanpa meriitiksi vielä sekin, että sain kuudesosan mun päsykoekirjasta luettua! Viime vuonna moiseen meni kaks viikkoa. Jotenkin kummasti tätä motivaatiota kertynyt vuoden aikana...

Lauantaina juhlittiin Marian kakskynppisiä. Mun ei pitänyt lähteä baariin, mutta mua ei ilmeisesti ollut vaikea houkutella mukaan. Sankku kerkes kerran sanoa: "Saaaannaaaa, lähtisit baariin, tulisit tanssiin mun kaa..."

"Okei mä tuun!"

Se oli hyvä idea. Mulla oli kivaa, näin paljon tuttuja kasvoja, joita halusinkin nähdä. Toisaalta unohdin silmälaput kotiin ja nappasin jonkun suloisen pojan puhelinnumeron. Saa nähdä, millon mun kalenterista sitten löytyy aikaa sitä nähdä. Nyt sinne on nimittäin tullut merkintöjä, jjippii!

Miinuspuoli olikin sitten se kuuluisa dagen efter: vietin vessassa 15 hetkeä. Mutta mulla oli myös kuumetta, eli olin kaiketi saanut jostain jonkin pöpön. Tosin hostperheen vaavi oli rajussa oksennustaudissa ennen mun lähtöä, josko olisin siltä sen taudin napannut. Peskää ihmiset käsiä, ei ollut ihmisten hommaa se sairastaminen.

Nyt fiilikset on aika jees. Sain sijaisopen hommia täksi päiväksi ja lisäksi muutaman päivän tuleville viikoille. Oon ihan täpinöissäni, koska rakastan noita hommia. On ihanaa tehdä työtä, josta nauttii. Se antaa paljon enemmän kuin rahaa tilille: mulla on tosi hyvä mieli ja ihana jälkihehku siitä, että mä oon ollut tarpeellinen. :)

On top of the world when riding The Bull