Imma be vol. 2

Jatkan nyt edellistä opintoihini liittyvää postausta ja kerron, millaista opettajaksi opiskeleminen on fuksin silmin näin käytännössä.

Kandin vaiheeseen tarvitaan 180 opintopistettä, joista on tililleni onnellisesti syksyn aikana napsahtanut 6,5 (matiikan didaktiikkan ja tieteellisen viestinnän pistehiä odotellen), ja maisterin laajuus on puolestaan 120. Tenttejä on tähän mennessä ollut kaksi, yksi tulee ens viikon keskiviikkona ja loput tämän vuoden puolella tehtävistä suorituksista tulee olemaan erilaisia ryhmätöitä ja portfolioita. Noiden ryhmätöiden ja portfolioiden palauttaminen stressaa, kun asiat on kesken. Tentteihin luku on lähinnä itsestä kiinni, mutta ensi viikon didaktiikan tentti suoritetaan ryhmänä. Meillä painotetaan muutenkin ihan hirveästi sitä, miten ryhmässä on voimaa ja miten ryhmässä opitaan parhaiten, eli yksin pakertamista on melkoisen vähän.

Luokanopettajan koulutuksessa tuntuu olevan hirveästi kaikenlaista käytännön hommaa: teknistä käsityötä, tekstiilityötä, liikuntaa eri muodoissa, musiikkia, kuvista... kaikkea mitä peruskoulussa alaluokilla yleensäkin opiskellaan. Lisäksi on sitten näitä kuivia eli didaktiikkaa (= miten opetetaan), kasvatustiedettä ja muita jänniä. Niin ja sitä tieteellistä viestintää, eli lähinnä miten tuotetaan tieteellistä tekstiä.

Neulahuovutettu mörkö

Virkattuja lasinalustoja

Kankaanpainantatyö

Yliopistolla on paljon kivoja paikkoja: meidän ainejärjestön (Oulun Pedagogian Ylioppilaat eli Pedo) kahvio, Snellu ja Bulimia (eli Snellmania ja Julinia, ravintoloita) ja vaikka se puukässän luokka. Mulle mieluisimpia paikkoja on pianoluokat, eli ne noin viiden neliön huoneet, jotka on varustettu parilla tuolilla ja pianolla. Ne käy niin harjoittelu- kuin terapiahuoneina: ollaan siellä kavereiden kans musisoitu ja puhuttu vaikeistakin asioista. Siinä on jotain, kun saa olla pienessä hiljaisessa paikassa rauhassa ja kuunnella tai tuottaa musiikkia.

Parasta on kaikki. Tykkään ihan kaikesta, jopa siitä didaktiikasta, vaikka se on työlästä ja raakaa teoriaa ja filosofiaa. Musiikki on mun lempiaine, mutta opettaja on... ei-niin-mieluisa. Nekin tunnit paranee kummasti, kun pitää itse tunnelmasta kiinni ja on innolla ja rennolla otteella mukana.

Parasta on myös se, että meidän koulussa kaikki tukee toisiaan. Paras esimerkki on varmaan viime torstain puukässän tunti: en oo kolmosluokan jälkeen astunut teknisen työn luokkaan (paitsi keväällä sijaisena, voitte kuvitella kuinka hyödyllinen ope olin), joten paineet on kovat, kun opettaja toivoo meidän käyttävän töissämme oikohöylää, sirkkeliä ja muista isoja työkaluja. En uskaltanut ekalla tunnilla pyytää keneltäkään apua, joten meinasin jättää koko homman kesken. Laitoin opettajalle sähköpostia, jossa panikoin, kysyin miljoona kysymystä ja panikoin vielä lisää. Opettaja sanoi nou hätä, vastasi kysymyksiin ja kehotti myös luottamaan luokkakavereiden apuun. Siellä meikäläinen lopulta höyläsi, sirkkelöi ja liimasi ja sai kuin saikin aikaan rungon rasiaa varten. Ja sitten siihen päälle muutama mun luokkalainen poika sanoi "Hyvä Sanna". Ette usko, miten paljon itseluottamusta ryhmän jäsenten tekemät pikkujutut voi antaa eteenpäin jatkamista varten. En meinaan melkein malttanut lähteä siellä pois kello kuus torstai-iltana.

Essin kans vähä puukässää

Monena päivänä on tuntunut siltä, että ois kiva laittaa herätyskello kiinni ja jatkaa unia. Kun yliopiston oven aukaisee ja näkee kavereiden kasvot, ei enää tunnukaan niin ikävältä ja elämä hymyilee. Ne auttaa miestä mäessä. Kukaan ei kilpaile keskenään, vaan on valmis antamaan neuvoja ja tukea sitä tarvittaessa. Ja pitämään hauskaa...

Minä, Mirkku ja Abdullah Amoré fuksisuunnistuksessa - meidän luokka voitti!

Dings

Kappas, pärähti kahdeksas tonni Last.fm:ssä pyörimään! Tällä kertaa tonnibiisiksi osui Annett Louisanin Dings.

Tutustuin Annett Louisanin musiikkiin lukioaikoina eräässä galleriassa. Omistaja halusi esitellä minulle erilaisia naislaulajia ja Louisan oli yksi heistä. Englannissa ollessani saksalaiset kaverit ihmettelivät suuresti, kun tunnistan tällaisen artistin. Noh, joskus käy näin.

Viime päivinä olen huomannut päivän parhaan hetken olevan se, kun laitan valot kiinni ja painan pään tyynyyn illalla. Tänään oli kuitenkin toisenlainen päivä: se alkoi perutulla äikäntunnilla (joka vietettiin kavereiden kanssa telinevoimistelusalissa) ja päättyi 30 cm kalkkunasubiin. Siihen väliin mahtui monta mukavaa juttua. Päivä oli siis oikein hyvä.

Pelo

Koitin mennä just nukkumaan, mutta havahduin yhtäkkiä siihen, että mun sänky tytisee puolelta toiselle. Ei, en ole minkään aineen vaikutuksen alaisena. Aivan ku joku ois ollu mun sängyn alla heiluttamassa. Nappasin neuvokkaana tyttönä puhelimen käteen, näppäilin 112 ja tein kertakaikkisen upean ninjahypyn ovelle ja rämäytin valot päälle. Puhelin kädessä polvistuin lattialle ja katsoin sängyn alle...

...samat vanhat mitä ennenkin: helmipakki, kitaralaukku ja liinavaatelaatikko. Ja Monsoonin kuvasto. Ja villakoirat.

Hyiv.

Jatkan varmaan unia jonkinnäköinen lamppu päällä. Ja kuuntelen Chisua. Olin ennen tämän naisen musiikkia vastaan, mutta nyt mä hoilaan koko ajan "hei kohtaloooooo-o-o!"

Että makeita unia teillekki! B)

Stop chasing shadows, just enjoy the ride

Oivalsin eilen, että asioita voi tehdä kahdella tavalla: niistä voi stressata ja niistä voi olla stressaamatta. Eilinen meni Essin kanssa höntsäillessä kaupungilla ja katsomalla eka Twilight ja virittäytymällä Forksin tunnelmiin. Ostin kauheasti alusvaatteita ja intoilin muutamasta sataneesta lumihiutaleesta henkilön kanssa, joka on kaikesta yhtä lailla innoissaan kuin minäkin. Todettiin illalla sitten yhdessä tuumin, että tämä on elämää.

Kuunnelkaa tää biisi ja höllätkää kans hetkeks:

En näe metsää puilta

Olen kokenut itteni viime aikoina kiireiseksi, epämukavaksi ja aika kamalaksi. Kirjoitan listoja asioista, joita mun pitäis tehdä ja ahistun deadlineista, jotka vain tulee lähemmäksi ja lähemmäksi.

Suhde valon kanssa on katkolla: me ei olla enää toistemme elämässä läsnä kuin keinotekoisesti. Kun näemme toisemme, näen vain selän, joka on jo lähdössä.

Jaksanko minä? Riitänkö minä? Minne minä menen?

Osasin elää hetkessä ihan vasta. Olin onnellinen jokaisesta päivästä ja olin innoissani kaikesta uudesta. Kaikki oli jännää. Nyt kaikki uusi alkaa ahdistaa. Esimerkiksi teknisessä työssä tunnen olevani niin kaukana mukavuusalueeltani, että ihan hirvittää oma käytös tunnilla. En hae apua, vaan murjotan nurkassa ja kiroan taitamattomuuttani.

Odotan ihan hirveästi joululomaa, jolloin teatteri loppuu ja koulu jää tauolle. Saan hengähtää aivan kunnolla (paitsi että menen töihin loman ajaksi). Olisi kuitenkin parasta, että keskittyisin tähän päivän, opettelisin asioita ja nauttisin teatterin antamista haasteista. Meinaan koko ajan vain hukuttaa itseni ahdistukseen uskottelemalla, että käsissäni on liian monta narua.

Tämä viikonloppu kuitenkin osoitti, että kaikki menee ihan okei. Pitää vain muistaa, että minulla on kaikki hyvin, sillä en ole yksin. Minulla on paljon tukiverkko, joka ottaa vastaan. Se elää, hengittää, naurattaa ja pelaa kanssani MasterMindiä.

Nähdään Kempola sitten joulukuussa!

Parempahan päin

Hienoa, olin sitte kuumeessa viikonloppuna ja vielä eilenkin. Eiliseltä kerty 10 tuntia poissaoloja, kämpillä oli tympeetä olla ja kaikki oli huonosti. Parantelin itteäni Weetoksilla, Marleyn Bobilla sekä jaksollisella Muumipapan muistelmilla. Puhelimessa puhuin niin paljon, että aamuisen latauksen jälkeen jouduin lataamaan akun illalla uudelleen.

Mutta hengissä ollaan ja olo on ylevämpi! Kävin leikkimässä Anriikan luona ja join kupin teetä sekä leikin Anskun kämppiksen kissan kanssa. Tunnen oloni ketteräksi ja musikaaliseksi. Illan kuunneltuihin musiikkihelemiin kuuluu mm. good ol' Mmmbop by Hanson, Spin doctorsin Two Princes ja Earth, Wind and Firen September.

Baadeyaaaahhhh dancin in September, Baaaaadeyaaaaahhhhhh....

Koulujutuksia

Jee, teen lähtötasotestiä TVT:n kurssilla. Vitostehtävässä vaadittiin tämmöstä pientä esittelyä itsestä... annetahan mennä!

Olen Sanna, 20-vuotias kiharapää, joka koittaa parhaansa mukaan kouluttautua luokanopettajaksi. Lempiruokaani on karkit ja lemppariartisti Brandi Carlile. Harrastan kaikenlaisten taiteellisten hörhöilyjen lisäksi myös tämän blogin kirjoittamista, hehee.

Esittelyyn tuli olla myös seuraavat asiat:

Kuva:

Meikä kävi Shakespearen kämpillä alkuvuodesta.

Medialementti:


Linkki: tänne!

Imma be

Aight, fellas, kerron teille tänään mun matkasta kohti haaveideni koulupaikkaa, eli paikkaa Oulun yliopistossa laaja-alaisessa luokanopettajakoulutuksessa.

Tiesin aika varhain, että haluaisin olla isona ope. Lukioon mennessäni valitsin psykologian, koska arvelin siitä olevan jotain hyötyä tulevaisuudessa. En koskaan jaksanut siihen kuitenkaan täysillä panostaa, ja sainkin kirjoituksista vain C:n. Ei se mitään, pääsykokeisiin sillä ei olisi ollut vaikutusta. Kai.

Kun ne psykologian kirjotukset oli, ilmestyi VAKAVAn aineisto. Aikaa lukemiseen oli noin puolitoista kuukautta, jonka käytin tehokkaasti poikien perässä juoksemiseen ja elämästä nauttimiseen. En kadu päätöstäni, se oli hienoa aikaa.

Niin mikä VAKAVA? VAKAVAhan on VAltakunnallinen KAsvatusalan VAlintayhteistyöverkosto. VAKAVA-kokeella tarkoitetaan siis tähän mainittuun verkostoon kuuluvien koulutusalojen (eli varhaiskasvatuksen, kasvatustieteen ja luokanopettajakoulutuksen) pääsykoetta. VAKAVA on kaksivaiheinen: ensimmäinen vaihe on monivalintakoe, joka perustuu Samalta viivalta -kirjaan. Samalta viivalta julkaistaan joka vuosi, ja siihen on koottu kuusi tieteellistä artikkelia koskien kasvatustiedettä. Teoksella on yleensä ilmeisesti mittaa n. 200 sivua, mikä ei ole lainkaan paha, sillä kirjan koko on A5! Tekstin painavuutta en vähättele kyllä yhtään, se on nimittäin hyvin vaikeaselkoista sellaisille, jotka eivät ole ennen lukeneet tieteellistä tekstiä. Kirjan lopussa on pieni sanasto, jossa joitakin termejä on selitetty lyhyesti.

VAKAVAN tekevät siis seuraaviin hakevat ihmiset:

-Kasvatustiede (tulevia tiedemiehiä ja -naisia)

- Vakalaiset eli varhaiskasvatus (lastentarhaopeja)

- Lollot eli laaja-alainen luokanopettajakoulutus (tämmösiä tavallisia kansankynttilöitä)

- Teknolaiset eli teknologiapainotteinen luokanopettajakoulutus (luokanopeja, jotka tietää muita enemmän esimerkiksi tietokoneista ym. teknologiakasvatuksesta)

- Taikalaiset eli taide- ja taitoainepainotteinen luokanopettajakoulutus (kuvikseen, musiikkiin, käsitöihin ja liikuntaan painottuneita luokanopeja)

- ITE eli interkulttuurinen opettajakoulutus (kansainvälinen luokanopettajakoulutus, jossa harjotteluita tehdään ulkomailla, keskitytään enemmän opiskelupolitiikkaan ja opiskellaan englanniksi)

Muista, että voit hakea useampaan tämmöseen! Itse hain ensin taikaan ja lolloon, tänä vuonna pelkkään lolloon.

Tuolloin abina en panostanut lukemiseen lainkaan, enkä tosiaan päässyt ensimmäisestä vaiheesta läpi. Sen sijaan lähdin au pairiksi Englantiin hakemaan kokemuksia, elämyksiä ja motivaatiota uusintakierrokseen.

Takkiin tarttuikin aika paljon kaikkia edellä mainnittuja, ja niillä eväillä palasin Suomeen hyvissä ajoin ennen pääsykoetta. Ostin kirjan, vaikka aineisto julkaistaankin aina myös netissä. Tein määrätietoisesti ankaraa lukutyötä, joka palkittiin pääsykokeen toiseen vaiheeseen kutsumalla.

Toisessa vaiheessa oli omalla kohdallani edessä haastattelu sekä sivun mittaisen esseen lähettäminen yliopistolle ennen haastattelua. Esseessä minun tuli kertoa itsestäni ja perustella hakeutumistani luokanopettajakoulutukseen. Aloin kirjoitella esseetä hyvissä ajoin ja ajattelin, että tuon sen haastatteluun. Mikä lie aivopieru tuokin oli; yliopistolta soitettiin ja kysyttiin, miksi olin lähettänyt vain ilmoittautumislomakkeen mutten esseetä. Sain pari päivää armonaikaa ja suhautin esseen alta aikayksikön valmiiksi.

Haastattelu ei ollut aivan kamala, muttei miellyttävin kokemus. Hermoilin ihan kauheasti, tärisin ja janotti pirusti. Edessäni oli kaksi alan veteraania haastattelemassa. Toinen puhui lempeästi ja oli kannustava, toinen oli jäätävä ja sanoi tasan kaksi sanaa sen 20 minuutin aikana. Ne oli "Hei" ja "Hei", muun ajan se kirjoitti paperiin ja katsoi mua pokerinaamallaan. Katsoin häntäkin silmiin, yritin hymyillä puhuessani ja saada ulos mahdollisimman hyvinjäsennettyjä ajatuksia. Toistin melko paljon samoja asioita kuin esseessäni, sitten jäädyin. Sanat vaan loppui. Onneksi haastattelijat kysyivät lisäkysymyksiä, joihin sitten pystyin vastaamaan suht helposti.

Lopuksi oli myös kuvittelutehtävä, jossa eteeni annettiin lappu, jossa oli oppilaskuvaus. Teksti luettiin minulle ääneen, minkä jälkeen halusin vielä itsekin lukea tekstin läpi. Minun tuli kertoa, mihin asioihin kiinnittäisin oppilaassa huomiota ja miten toimisin opettajana. Koitin poimia oleellisimpia ongelmia pojasta, joka 12-vuotiaana "söi muutakin kuin ruokaa", jonka sosiaaliset taidot olivat heikonlaiset ja joka tarvitsi yksityisavustajaa luokassa. Havaintojeni ja perustelujeni jälkeen haastattelija sanoi havaintojeni olleen melko ammattimaisia, mutta että joitakin jäi vielä puuttumaan. Lähdin kättelyiden jälkeen ulos haastatteluhuoneesta ilman hajuakaan tuloksesta ja toivotin odotteleville kokelaille tsemppiä.

Ja sitten tuli se päivä, jolloin sain työpäivän aikana onnittelutekstareita. Soitin yhdelle kaverille, joka kertoi mun päässeen kouluun. Mulla pääsi itku.

Kello on sen verran, että mä alan kattoa leffaa. Kirjoitan aiheesta vielä lisää keskittyen nimenomaan mun opintoihin. Jos haluatte tietää vielä jotain erityistä, kysykää ihmeessä, mä vastaan mielelläni! :)

P.S. Kun luette VAKAVAan, käyttäkää kaikki mahdollinen apu hyväksi! Itse en valmennuskurssille mennyt, mutta siitä ei olisi ollut varmaan haittaakaan. Lukekaa myös Pikkupedagogin blogia - se oli yksi maailman ihanimmista apuvälineistä, kun halusi saada jotain käsitystä omasta osaamisen tasostaan. Myös Älypään VAKAVA-peli on sikahyvä, tulee pikkutärppejä tankattua!

:)

Tulin kertoon teille, että:

- Mulla menee oikeastaan erittäin hyvin

- Tonttuhommat on alkaneet (eka lahja siis hommattu, ei syytä hurrata vielä)

- Ostin eilen kiipparit, Yamaha PSR-290. Ja näin meillä menee:

...ja ilman nuotteja!