Täällä olen, rokkaan kuin hurrikaani

Oon ollut hiljaa, ehkä ihan syystäkin. Joka päivä oon lentänyt jossain, ja vasta viime yönä nukuin ensimmäistä kertaa yksin huoneessani. Sängyn on jakanut sisko ja sitä edellisenä yönä minä menin Millan viereen, mitä nyt Eki ryömi pikku kuuttina aina väliin... :D

Matka tänne oli tappavan pitkä ja piinallinen. Lähdin matkaan uukoon kotoa aamulla kymmeneltä. Ulkona satoi lunta aika rankasti, ja mun oli tarkoitus mennä kentälle taksilla, matka n. 30 kilsaa, jonka taittamiseen normaalikelillä menisi 45 min. Nousin aamulla siis taksiin, jota kuljetti turkkilainen mies. Se osasi sanoa "Terrvetuloa!", "Mita kuulu?" ja "Mita maksa?"

Mistä näitä tulee??

Aloitettiin matka lupaavasti: vauhti oli huima, tie ei-niin-liukas ja tunsin itteni toiveikkaaksi. Sitten hidastettiin. Vaihdettiin kaistaa. Ohitimme kaksi autoa, jotka olivat kolaroineet pahasti.

"Promise me you'll take me to the airport safely, will you?"

"Yeah yeah, don't worry..."

Kohta me pysähdyttiin ihan kokonaan. Näkyvyys oli huono, mutta kun katsoin ikkunasta ulos, näin jarruvalojen jonon edessäni ja takanani sama, valojen väri vain eri. Seisoimme paikallamme varmaan ikuisuuden. Taksikuski sanoi, että tilanne näyttää pahalta. Meinasin itkeä, ja rummutin vimmatusti käsinojaa. Olin kuolla siihen paikkaan. Just kun kaikki näytti niin lupaavalta...

Sitten otettiin maksullinen moottoritie, kun päästiin sen kohdalle. Kohta näin tuttuja moderneja rakennuksia. Me oltiin kentällä. Matka vei yli puolitoista tuntia. Onneks oltiin varattu aikaa kolmen tunnin verran, joten olin enemmän kuin ajoissa. Maksoin kympin tippiä sille miehelle ja sanoin, etten voi kiittää sitä tarpeeksi. Se ei katsonut mua silmiin kiittäessään, se katsoi vaan niitä rahoja ja palasi äkkiä taksiinsa. En jaksanut enää välittää itsekään, mun matka jatkuisi.

Turvatarkastuksen jälkeen menin istumaan. Söin eväät ja istahdin odottamaan. Luin kirjaa ja vilkuilin screenejä hermostuneena. Odotin. Ja odotin vielä lisää. Porttien sanottiin aukeavan 15 minuutin päästä. Sitten kymmenen. Sitten viiden. Tuijotin taulua ja puristin ristittyjä käsiäni. Lopulta portit aukesivat kymmenen minuuttia myöhässä ja kone nousi tunnin myöhässä. Sanoin Hasta la vista, UK ja lopetin tärisemisen.

Frankfurtin kenttä oli valtava, ja siellä oli miljoona ihmistä. Ihmisiä istui ryhmissä lattioilla, heille jaettiin ruokaa ja kannustettiin odottamaan vielä hetki. Jonotin kolmeen eri turvatarkastuspisteeseen, jossa mulle tehtiin perusteellinen ruumiintarkastus ja metallinpaljastinta kuljetettiin mun vartaloa pitkin. Päästyäni läpi näin kaksi poliisia seisomassa pisteiden luona. Toinen piti kädessään radiopuhelinta, toinen kivääriä. Tunsin oloni turvattomaksi, vaikka niiden poliisien tarkoitus oli luultavasti olla siellä suojellakseen meitä matkustajia. Mitä yksi kivääri tekisi esimerkiksi pommia vastaan?

Odotin konetta jälleen yli tunnin. Koneen noustessa kello kävi reilusti yli kymmentä Saksan aikaa. Mua ei väsyttänyt tippaakaan, mutta halusin nukkua, ettei mulla olisi niin tappavan tylsää. Tilasin lasin valkoviiniä ja koitin nukahtaa, tuloksetta.

Laskeuduin Helsinki-Vantaan kentälle puoli kahdelta. Hyvä, etten suudellut maata jalkojeni alla. Näin suomenkielisiä opaskylttejä. Frankfurtin kentällä kuulin monen puhuvan suomea, mutta nyt en kuullut enää mitään. Kaikkialla oli hiljaista.

Menin istumaan lähtöselvitystiskin lähettyville kakkosterminaaliin. Vieressäni istui nuori perhe kahden pienen itkevän lapsen kanssa. Kuulin riitelyä ja kovia sanoja. Väsymys tekee ihmisistä hirviöitä. Olin onnellinen, että matkustin yksin; osaan pitää itsestäni ja omasta väsymyksestäni huolta, mun ei tartte purkautua ja olla vittumainen kenellekään. Olisin ollut aivan hirveää matkaseuraa sellaisen paineen ja väsymyksen alla.

Lähtöselvitys aukesi myöhässä. Pian ilmoitettiin lennonkin myöhästyvän tunnin verran, sillä Finncommin koneita oli hajonnut. Brilliant. Mä ajattelin et aivan sama, tunti sinne tai tänne, ei tässä ole valvottu kuin 22 tuntia, joista matkustettu 19. Istuin eteenpäin tuijottaen. En enää jaksanut täristä. Suuta kuivasi, silmiä kirveli ja kurkkua kuristi.

Lopulta seisoin portilla passia ja lentolippua rintaa vasten puristaen. Tunsin koputuksen olallani ja kuulin hiljaisen tervehdyksen. Se oli entinen valmentajani. Tavatessani tutut kasvot mä aloin itkeä. Paineet ja unettomuus alkoi pursua nyt yli, ja annoin tulla. Vollotin, miten olin odottanut tätä hetkeä kuukausia. Katri halasi. Tunsin oloni aivan typeräksi, parkua nyt sillä lailla... Noh, eipä se ollut eka kerta, kun Katri näki mut kyynelsilmin, ehkäpä se ymmärtää. :)

Koneeseen päästyäni istuin niin lähelle ovea kuin suinkin kykenin, tungin laukkuni edessä istuvan penkin alle ja istuin täysissä talvitamineissa paikalleni. Ja nukahdin heti tunniksi. Herättyäni olo oli aivan kuin olisin ollut muutaman promillen humalassa. Katsoin kelloa ja istuin kieli keskellä suuta ja odotin vielä vähän, enää 40 minuuttia...

Kun laskeuduin Kemi-Tornion kentälle torstaina 23.12. klo 9.00, mun pää oli aivan sekaisin. Tai sitten ei, mulla oli päässäni yksi ajatus: poistu koneesta niin äkkiä kuin pystyt. Kiitin lentoemäntää sydämeni pohjasta, melkein itkien. Laskeuduin portaat neljäntenä, mutta ohitin kaikki edellä olleet juostessani. Viimeisillä voimilla mä pingoin kohti ovea. Näin Anriikan vaaleanpunaisen toppatakin itkusta huuruuntuneiden silmälasien läpi ja meinasin tulla hulluksi. Riuhdoin ovea auki, sillä se ei auennut samaan suuntaan kuin UK:n ovet. Lopulta pääsin kahden oven läpi, heitin olkalaukun lattialle ja syöksyin Anriikan syleilyyn.

Muistan, miten heikko mä olin. Mun jalat ei enää kantaneet. En nähnyt mitään kyynelten läpi. En osannut sanoa muuta, kuin "Mä tulin kotiin, mä tulin kotiin."

Mä tulin kotiin.

Paradise city

Mä pääsin kotiin pari tuntia sitten. Routa ajoi jouluporsaan kotiin - juosten. Saatte tarkempaa matkaselostusta myöhemmin, se oli nimittäin kertomisen arvoinen matka!

Joulu tuli sittenkin... ♥

Joulumaa

Viime yönä itkin itkemästä päästyäni, kun katsoin niin Bhamin kuin Frankfurtin sääennusteita keskiviikolle. Tilanne näytti toivottomalta, ja tuhlasin puolet nenäliinapaketista. Haukuin tätä maata ihan paskaksi, haukuin lumisateen ja vollotin. Mua koitettiin piristää niin Facebokin kuin puhelimenkin kautta, mutta mä uskollisena draamakuningattarena sanoin että ei nyt auta, kaikki on paskaa. Jälkeenpäin vähän hävettää, mutta ei näille tunteille voi mitään.

Moniin asioihin mun kohdallani auttaa jokin piristävä touhuaminen (olkoon se sitten vaikka tapettien rappausta viiden tunnin ajan, mitä tein lauantaina woohoo!) tai suklaa. Tähän ei auta yhtään mikään muu kuin se kotiin pääsy.

Heräsin tänään ja ensimmäinen asia, minkä muistin, oli tuleva kotiinpaluu. Sitten muljahti kun muistin säätiedotukset. Näppäsin koneen syliin lattialta ja näpyttelin itseni Forecan sivuille. Frnakfurtin sää näytti paremmalta, sillä tiedossa oli vesisadetta. Bhamiin luvattiin lumisadetta koko päivälle. Loistava aloitus aamulle.

Olin S:n kanssa koko päivän tänään, koska sillä on alkanut joululoma. Koitin piristyä ja heittäytyä pojan kans johonkin touhuun mukaan, mutta onnistuin aina kaivamaan mielestäni esiin masentavat faktat. Jouduin useampaan otteeseen piiloutumaan vessaan lukkojen taakse itkemään. Halusin vain kotiin, jättää pojan yksinään leikkimään, jättää ihan kaiken ja mennä äidin syliin itkemään.

Poika katsoi monta tuntia telkkaria tänään. Kahden tunnin jälkeen päätin ryhdistäytyä ja viedä sen kirjastoon. Istuttiin sinne lattialle lukemaan yks kirja ääneen. Sitten aloitettiin toista, mutta päätettiin mennä kotiin syömään kun tuli nälkä. Munakokkelin ja paahtoleivän jälkeen jatkettiin kirjaa. Päätin suomentamisen sijaan jatkaa kirjan loppuun englanniksi, ja sekös mut veikin mennessään: eläydyin rosvojoukon touhuihin aivan täysillä, karjahtelin ja puin nyrkkiä. Poika oli haltioissaan ja unohdin hetkeksi kaiken muun.

Huomasin, että sisälämpötila oli taas laskenut kylmäksi. Sanoin pojalle, että laitetaan takkaan tuli ja kääriydytään yhdessä viltin alle. Ehdotin joululauluja ja poika alkoi laulaa Joulupukki, joulupukkia. Sen jälkeen lauloin Joulupuu on rakennettu.

"Sanna, mikä on Jeesus?", poika kysyi.
Hämmennyin. Poikahan on näytellyt paimenta joulukuvaelmassa pari viikkoa sitten, eikä muista Jeesusta. Tai sitten kaksikielisyys vaikeutti homman hahmottamista.
"Kerronko sulle joulutarinan?"
"Joo, kello!" poika vastaa ja valmistautuu tarinaan. (Pojalla on r- ja s-vika, kuten tulette huomaamaan.)
Huomasin, etten enää muista jouluevankeliumin yksityiskohtia. Kerroin kuitenkin Joosefin ja Marian matkasta Beetlehemiin, lapsen syntymästä tallissa ja siitä, miten uuden kuninkaan syntymää juhlitaan joka vuosi joulukuussa. Poika täydensi kertomustani laulamalla jouluevankeliuminäytelmää varten harjoiteltuja lauluja, kuten Follow taht star ja Little donkey.

"Wait a minute, I think I have a book about baby Jesus. Let me just get it from my bedroom!" poika sanoi ja pyyhälsi yläkertaan.

Hetkeä myöhemmin hän ojensi minulle kaksi kirjaa. Ne olivat englanninkielisiä lasten kirjoja, joissa kerrottiin Raamatun kertomuksista hyvin yksinkertaisesti runsaiden kuvien kera. Poika istahti viereeni, kääriytyi takaisin viltin kätköihin ja pyysi minua aloittamaan aivan alusta.

Luin maailman luomisesta (minut tosin keskeytettiin useampaan otteeseen; "Who's Jumala? Is he God?"), Nooan arkista ja Abrahamiin päästyäni siirryimme joulukertomukseen. Sitten luimme muista kertomuksista, joista yhdessä mainittiin rukoileminen.

"Sanna, mitä on lukoilla?" poika kysyy.
"No rukoillessa laitetaan kädet ristiin, kato näin. Sitten voit sanoa ääneen tai ajatella jotain, ja Jumala kuulee sen. Voit sanoa, jos sua pelottaa, jos haluat pyytää jotain tai jos haluat vaikka kiittää jostakin", neuvoin pojalle ristien käteni.
"Voitko tinä lukoilla? Minä en ymmällä."

Pidin käteni ristissä. Halusin rukoilla sydämeni pohjasta hyvän lentosään puolesta, mutta tunsin kyynelten polttavan. Hengitykseni vapisi ja puristin luomeni kiinni.

"Rakas Jumala," aloitin, "päästä minut turvallisesti Suomeen. Aamen."

Kehotin poikaa yrittämään myös. Arvelin hänen kiittävän kaikista niistä leluista, joita hän oli edellisenä päivänä availlut joulupaketeistaan tai toivovan niitä yhä lisää. (Vietimme joulua brittiläisittäin jo etukäteen, sillä myös hostini ovat menossa Suomeen jouluksi.)

"Minä... minä haluan kiittää", poika sanoi haparoiden ja sivellen lattiamaton kukkakuviota.

"Lakas Jumala, kiitot kun loit hyvän maailman. Aamen."

Kaunein rukous, jonka olin kuunaan kuullut. Kyyneleet kirvelivät taas ja sanoin meneväni vessaan.

"Älä mene, pittaa housuun!" poika sanoi ja nauraa kikatti päälle. Ja pitkästä aikaa minäkin nauroin. Nauroin katketakseni ja nappasin pojan syliini. Hän ei painanut juurikaan mitään, mutta hän oli lämmin. Sitten päästin hänet juoksentelemaan ympäri olohuonetta yhä vain kikattaen.

Parin tunnin päästä puhelin soi. Langan toisessa päässä oli host momin äiti Suomesta. Hän kertoi Helsingin lumitilanteesta ja jouluvalmisteluista sekä olevansa huolissaan lennoistamme. Päivittelimme brittien surkeaa lumensietokykyä ja toivotimme toisillemme hyvää joulua. Sitten langan toiseen päähän tuli host pappa.

"Kuulin jo tuossa vieressä istuskellessani vähän näitä puheenaiheita, joten niitä tuskin tarvitsee toistaa... mutta varmaan sinua jännittää ne lennot?" pappa kysyy.

Ja tottakai me pajatimme niistä lennoista. Kysyin hänen mielipidettään sääennusteista, lentoyhtiöiden korvausvellollisuuksista peruutustapauksissa ja päivittelimme Heathrow'n kentän tilannetta.

"Mitenkäs siellä muuten menee? Miten poika voi?" pappa kysyy. Poika on hänelle erityisen tärkeä, sillä hän on ensimmäinen lapsenlapsi.

"Hyvin se voi, ei näytä kantavan huolta lumisateista vaan nauttii leikeistä ja tarinoista kuten aina ennenkin", vastaan haikeana. Voisinpa itsekin olla yhä huoletonna.

"Se on aika suloinen poika, eikö vain?"

"Kun tietäisitkin..." minä vastasin ja kerroin pojan rukouksesta.

Lopetettuani kertomukseni linjan toisessa päässä oli hiljaista. Olin itsekin hiljaa.

"Mä tiedän, munkin piti niellä kyyneliä..." selitin. Sitten menin vessaan, lukitsin oven ja kuuntelin, miten toisessa päässä pappa nyyhkytti.

En ollut koskaan tavannut pappaa, vaan olimme ainoastaan jutelleet puhelimessa pari kertaa aikaisemmin. Mutta siinä me olimme, kaksi toisilleen tuntematonta henkilöä puhelimen molemmissa päissä, itkien häpeämättä, pidättelemättä.

Toisinaan sanoja ei tarvita selittämään tunteita, sillä ne kuulee äänestä tai näkee silmistä. Me kuulimme kaiken ainoastaan hiljaisuudesta.

"Sanothan... sanothan, että pappa odottaa täällä."

"Sanon, sanon, silläkin on sua ikävä. Näkisit miten se tanssahtelee, kun se muistaa että kohta lähdetään Suomeen."

Ja hiljaisuus puhui jälleen.



Oon priorisoinut tänään monia asioita. Mä en halua joululahjoja, en jouluruokaa, en rahaa. Mä haluan kotiin. Mä haluan mun rakkaiden syleilyyn enemmän kuin mitään muuta. Aivan sama, pääsenkö kotiin aattona vai joulupäivänä, mutta mä haluan vaan kotiin. Siellä on mun joulumaa.

"Kismittääkööö? Eikköö?"

Eilen menin Bhamiin moikkaan Steffiä viimeisen kerran ennen kotiinpaluuta. Olin menossa taas normaalia reittiä Barton-Lichfield-Bham-Hall Green, eka väli bussilla ja loput junilla. Bussin piti tulla kello 15.37. Noh, odotin bussia puoli tuntia pakkasessa. Kuulokkeet meni rikki; oikeasta kuulokkeesta ei kuulunut pihahdustakaan. Puolimatkassa Lichfieldiin Steffi laittoi viestiä et se on kotona vasta kahdeksan jälkeen. Kaikki oli huonosti ja sitten mua alkoi vielä pissattaa. Lichfieldin juna-asemalla menin sitten pahanhajuiseen yleiseen kopperoon, ja tottakai ne puolitoimivat kuulokkeet tippui sinne vessanpönttöön.

Mä harvoin kiroilen. Ja mä harvoin puhun itsekseni. Ja vielä harvemmin mä puhun itsekseni suomea täällä. Mutta eilen kiehui niin yli, että mä päästin höyryjä ulos kovaan ääneen - suomeksi. Vee vee vee vaan kävi, ja hyvältä tuntui!

Vaikeudethan eivät lopu tähän. Täällä on naurettavat kaks senttiä lunta, ja lentoja on peruttu vaikka kuinka. Erika lähti Bhamista Suomeen eilen, ja nyt se jumittaa Amsterdamissa. Sen piti olla kotona eilen.

Mä menen kotiin reittiä Bham-Frankfurt-HKI-Kemi, kaikki matkat lentäen. Tällä hetkellä mm. lennot Bhamista Frankfurtiin on peruttu. Ens viikolla sataa lisää, lisää, lisää lunta. Mä en tiedä enää, millon mä pääsen kotiin...

Mä oon odottanu syyskuusta asti sitä päivää, kun pääsen kotiin (hyvä etten tunteja laske) niin täytyy sanoa että kyllä se saatana riipii kun pari vaivaista lumihiutaletta tulee mun ja kodin väliin!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

Siinä teille kirosana, olkaa hyvä.

Toivon mukaan enää neljä päivää...

Uaaaahhh so stressed

Hyi että kun ihmistä voi stressata asiat. Oon ollut täysin stressivapaalla vyöhykkeellä täällä pitkän aikaa, mutta nyt mulle sitten pamahti. Onko tämä ehdollistunut joulustressi vai jokin aivan muu? Mitättömät asiat kuitenkin huolettaa.

Vai onko esimerkiksi tuo terroriuhka aivan mitätön? Onko mun syytä olla huolissaan matkatessani Euroopan suurilla lentokentillä vai ollako huoletonna? Mitä jos tulee lumipyry ja matkasuunnitelmat menee myttyyn?

Ja miks mun viisaudenhampaiden pitää tulla just nyt? Jos ne pitää poistattaa niin arvatkaa vaan uskallanko mennä hammaslääkäriin täällä? En todellakaan, nimim. ollessani neljä vee mua piteli paikallaanneljä lääkäriä ja suoneen iskettiin rauhoittava piikki jos toinenkin kun multa poistettiin mädntynyttä hammasta.

"Mitä, mitä, mitäpä jos sä pelkäät turhaan?" Välillä alkaa tuo soimaan päässä. Ehkäpä mä pelkään turhaan.

Jos jokin mua rentouttaa (ellei asioiden selviytymistä lasketa mukaan) niin nauru. Ja tällä hetkellä mua naurattaa tää:



En oo oikeen tajunnu brittihuumorin hienoutta. Okei, Little Britain on ok, mutta esim. Black Adder ja Fawlty towers on vähän arvoitus.... Noh, eipä nämäkään välttämättä Speden päälle ymmärrä.

Kuus.

X-factorista ja muista tuntemuksista väkerretty sunnuntai-illan jupatus

Sarjassamme Britannian ihmemaa voisin mainita X-factorin. Täällä uukoossa sitä hypetetään aivan laittoman paljon. Joka ikisessä juorulehden kannessa on jotain kyseiseen ohjelmaan liittyvää ellei sitten koko kansi ole peitetty Cheryl Colella, Simon Cowellilla tai UK:n tämän hetken kuumimmalla miehellä, Matt Cardlella.

Tuossa hetki sitten näytettiin vuoden 2010 UK:n X-factorin finaalijakso. Finaalissa oli kaikki mun lempparit: Rebecca Ferguson, 1 Direction ja Matt. Katoin x-tekijää alussa joka lauantai, mutta semifinaalien alkaessa mun kiinnostus alkoi hiipua, sillä mukaan otettiin aivan liian monta esiintyjää. Päätin sitten katsoa ainoastaan finaalin ja sen tein. Osittain.

Rebecca ja Matt oli mun suosikeita jo alusta asti ja mulla oli heti semmonen fiilis, että nuo kaks on finaalissa aivan varmasti. Ehkä niitä kahta on jotenkin markkinoitu eniten erilaisilla kikoilla meidän tiedostamatta sitä, ehkä ne oli vaan lahjakkaamia ja pideympiä persoonia. Ihania ne on molemmat anyway.

Rebecca Ferguson ja Matt Cardle - ihan uudet ihanuudet

Noniin, taas yks viikko pulkassa rankkoine päivine sekä ihanine viikonloppuaktiviteetteineen. Väsyttää ja ei väsytä. Naurattaa ja itkettää. Alan tajuta, että mulla on enää kymmenen päivää ilman mun rakkaita kotona. Kymmenen. Tuntuu ikuisuudelta, mutta tiedän, että se menee nopeasti, ihan niinku jokainen viikko.

Mä haluaisin kotiin oikeastaan ihan heti nyt.

Muuten...

Hoksasin vissiin maanantaina niinkin kätevän toiminnon täällä bloggerissa kuin "Tilastot". Joka päivä käyn kyttäilemässä sieltä, montako kävijää on ollut ja mistä ja blaa blaa blaa. Mua kiinnostaa ihan hirveästi, kuinka moni tätä blogia lukee ja mistä ne lukijat ovat, joten:

Jos olet eksynyt blogiini useammin kuin kerran, sano moi!

If you have visited my blog more than once please say hello!

Vakoillaan ja tehdään johtopäätöksiä (;

Edit: miten URPO mä voin olla, olin kirjottanu please c:llä. Voi jumalauta.....

Jäässä ja väsynyt

Täällä on ehkä pari astetta pakkasta ja paljon kuuraa kaikkialla. Vielä kun yhtälöön lisätään sumua, on idyllinen talviympäristö valmis!

Tai no idyllinen ja idyllinen... Eilen tuli nimittäin aika jäätävä herätys: boileri oli pimahtanut errorille keskellä yötä, joten aamulla kaikki patterit oli kylmiä ja sisälämpötila oli 12,5 astetta. Että joo moi vaan, onneks lämmitys ja eristykset pelaa! Täällä tosiaan on yksinkertaset lasitukset ikkunoissa että nii. Vetää, mutta vetäköön. Tänään tilanne oli kuitenki vähän parempi; aamulämpötila oli 14,5.

Koin muuten maanantaina upean leffahetken! Olin sytyttänyt mun itsenäisyyspäivän kynttilät ja tunsin että jotain puuttui... Se jokin oli suklaa. Päätin painella sitten co-opiin ja matkalla sinne hyräilin Truly madly deeplyä jostain kumman syystä. Saapuessani lähipubin luo huomasin sen pihalla upean, valtavan joulukuusen kirkkaine valoineen paksun kuuran peitossa. Kuusen ympärille oli kerääntynyt pieni joukko ihmisiä. Menin lähemmäksi ja kuulin, että pieni puhallinorkesteri soitti Silent nightia ja muut lauloivat hiljaa, niin hiljaa, että muiden äänet kuuli vain korkeiden äänien kohdalla. Hetki oli hauras ja minäkin aloin laulaa, tosin suomeksi. Sain pari hämmästynyttä katsetta osakseni vieressäni seisovilta, mutta mitäpä siitä. En edes muistanut kolmatta säkeistöä, joten lauloin ekan säkeistön toiseen kertaan. Mun käsiä alkoi palella, ja päätin liittyä lauluun uudelleen, kunhan olisin ensin ostanut suklaani. Tultuani takaisin orkesteri ja laulajat olivat poissa.

Shoulder of Mutton ja sen ihana iso joulukuusi

Eilen oli muuten aikamoinen päivä. Oon aina ajatellut, etten saisi valittaa olevani väsynyt tai stressaantunut, sillä työni on suhteellisen helppoa. Pötyä, mun työ on oikeasti aika uuvuttavaa. Olin eilen S:n kanssa naapurissa leikkimässä ja ette usko miten helpottavalta tuntui, kun pystyin myöntämään jollekin, että mä oon oikeasti väsynyt ja tunnen itseni toisinaan vähän avuttomaksi. Onneksi kuulijana oli upea kolmen lapsen äiti, joka rohkaisi ja sanoi mun tekevän työni hyvin.

Iltaisin mua väsyttää ihan julmetusti. Odotan aina innolla, että kello on seitsemän ja saan hyvälä omatunnolla sulkea huoneen oven, laittaa musiikin soimaan ja sytyttää kynttiläni. Sitten makaan koomaillen ja luen ehkä kirjaa. Tuntuu hyvältä, kun tiedän täsmälleen, mikä mut rentouttaa.

Ja tuntuu muuten ihanalta, kun ei oo minkäänlaista joulustressiä! Oon hommaillut suunnilleen kaikki lahjat, enää pitää vaan paketoida. Joulukortit on kirjoitettu, postiin huomenna. Ainoastaan pakkaaminen Suomea varten mietityttää, en nimittäin tiiä yhtään, mitä ottaa mukaan...

Toivottavasti teilläkin on toisinaan aikaa ihan vaan olla, olette sen takuulla ansainneet.

Äitini, isäni maa - minun maa

Itsenäisyyspäivä. Kynttilät ikkunalaudalla, juhlat telkkarissa, joulukalenterista tulee aamulla joulupukin naama. Näin meillä Suomessa. En ikinä oikein jaksanut hössöttää itsenäisyyspäivän juhlimisesta, sillä meidän perheessä sitä ei niinkään koskaan juhlita. Lukioaikoina edesmennyt psykologianopettajamme sitten pyysi minua esiintymään kaikissa veteraani/itsenäisyyspäivän juhlissa, mikä sytytti minuun pienen kipinän itsenäisyyspäivän juhlintaan.

Kun olin lukion ekalla, en tykännyt Suomesta juuri yhtään. Halusin olla amerikkalainen! Mitä hulluutta, nyt en missään nimessä halua olla mitään muuta kuin olen nyt.

Kun tulin tänne, tunsin itseni onnekkaaksi: pääsin pois paskamaasta, missä miehet tappaa toisiaan. Samalla tunsin haikeutta ja lopulta ikävää. Nyt olen päässyt tasapainoon näiden tunteiden kanssa.

Ulkomailla asuessani olen tullut tietoisemmaksi omasta kansalaisuudestani. Olen myös ylpistynyt, mutta vain hyvällä tavalla (tai sitten sillä suomalaisella surullisenkuuluisalla nöyrällä tavalla). Olen ylpeä siitä, että Suomessa lapset saavat olla lapsia pitempään. Olen ylpeä, että Suomessa lapset oppivat paremmin kuin missään muualla maailmassa. Olen ylpeä, että Suomessa on puhdas luonto ja että saamme uida luonnonvesissä kesäisin. Olen ylpeä, että Suomessa on neljä selkeää vuodenaikaa - ainakin vielä.

Olen onnellinen, että äidinkieleni on suomi. Se on vivahteikas, perinteikäs ja kaunis kieli, joka ei ilmeisesti kuulosta järkevältä monenkaan korvaan. Host granny opiskelee suomea ja tuskailee kieliopin kanssa. Siinä ei kuulemma ole mitään logiikkaa. Olen ylpeä, että suomi on minun äidinkieleni. Eilen ylpeilin sillä kuuntelemalla mp3:sta Rafaelin enkeliä bussipysäkillä ja lauloin mukana hiljaa. Aiheutin kaiketi hämmästystä lähellä seisoskelijoiden joukossa, mutta minä nautin siitä!

Ostin itselleni kaksi valkoista kynttilää lauantaina. Ne odottavat jyhkeinä ikkunalaudallani tätä iltaa. Sytytän ne omassa rauhassa Suomelle, suomelle ja suomalaisuudelle tänä iltana, kun kaikki häsellys on ohitse. Ehkä kuuntelen Maamme-laulun, ehkä en. Mutta suurta rantaa autiutta minä ikävöin.

Enää 16 päivää.

Countdown

En tiedä, näinkö viime yönä painajaisen vai en. Unen sisältö oli kerrassaan ihana: oli 23. joulukuuta ja mä olin mun serkun huoneessa yksin. Kuulin mun rakkaiden pienten äänet huoneen ulkopuolella ja yhtäkkiä ovi rämähti auki ja sain syleillä molempia mun serkkuja. Kun heräsin, olin järkyttävän onnellinen, sillä luulin että se kaikki oli totta. Kello oli puoli kuus aamulla, kaikkialla pimeää ja kylmää. Tajusin uneksineeni ja purskahdin hilllittömään itkuun.

Vaikka mun elämä täällä onkin ihanaa, mulla on ihan järkyttävä koti-ikävä, ja se iskee hetkittäin. Enää 19 päivää, sitten pääsen oikeasti halaamaan niitä pikkukultia...

Kuuluu ja kuvaa

Hip hei, täällä on satanut lunta miltei joka päivä kohta viikon verran! Syvyyshän ei ole ihan Suomen lumipeitteen luokkaa, mutta mulle se ainakin riittää. Naperot tykkää kans: oon vienyt S:n joka päivä kouluun pulkassa vetäen, ja se on muuten tosi hauskaa. Varsinki kun juoksee, niin tulee pikkusen hyötyliikuntaa siinä samalla.

Ollaan S:n kans akarreltu jo muutamana päivänä lumihiutaleita. Pretty, eh?

Muuten arkielämä on ollut taas varsin leppoisaa. Teen kotiaskareet, minkä jälkeen lepäilen nauttimalla piiiiiitkän lounaan Skinny Kittenissä tai sitten katson leffoja. Tällä viikolla tuli katsottua Notting Hill ja Titanic (joka upposi taas. They never learn.) Leffan seurana on kupillinen kuumaa vettä, johon on sekoitettu teelusikallinen hunajaa. Ei sen parempaa. :)

Sarjassamme Britannian ihmemaa voisin muuten mainita, että täällä ei taida olla semmosia videovuokraamoita kuten Makuuni tai FilmTown. Täällä rekisteröidytään esim. Blosckbustersiin tai LoveFilmiin, maksetaan kuukausimaksu, valitaan netistä kasa leffoja, jotka kuljetetaan kotiin postissa ja sitten ne palautetaan viikon jälkeen. Miten epäkätevää niille, jotka haluavat satunnaisesti katsoa leffoja...

Mun uusi ihana parfyymi: Estee Lauder - Sensuous noir

Jouluhoppingit pitäis saada päätökseen lauantaina, sillä sen jälkeen mä tuskin astun Bullringiin tarkoituksenani ostaa jotain. Siellä on liukuportaiden edessä aitoja, joiden välissä pitää jonottaa et pääsee seuraavaan kerrokseen. Onneks mulla ei oo enää ku pari juttua jäljellä, mutta pitää selvittää et mistä niitäkin tavaroita saa. Yllä esitelty parfyymi on ostos jo parin viikon takaa. Se paketoitiin kultaiseen pakettiin... :3

Tuli muuten mieleen, että jos kaikki ois menny niinku piti, niin mun ois pitäny nähdä Brandi Carlile tässä taannoin liven Beehamissa. Ekaks oli tuhkapilvet, jotka estivät Eurooppaan tulon, sitten rahoitus. Noh, ehkä vielä jonain päivänä... Sitä odotellessa voin coveroida Brandin biisejä ja kuvitella pääseväni sen keikalle joskus.

Tässä teille Turpentine, jonka soittelin sisään ennen tänne lähtöä. Moikka! :)