sunnuntai 17. elokuuta 2014

Meidän reissu alkaa olla jo ehtoopuolella, enkä oo näköjään kauheasti postauksia aikaan saanut. Eipä tuo haittaa, oon keskittynyt elämään hetkessä. Nautin siitä, miten päivät ovat sulautuneet toisiinsa niin, etten enää tiedä edes monesko päivä kuuta on meneillään. Viikonpäivät sentään tajuan, sillä tottakai ihminen vapaita viikonloppuja odottaa!

Oltiin eilen katselemassa auringonlaskua Għajn Tuffieħalla. Meillä oli eväänä maailman parasta kasvispizzaa ja oltiin. Otettiin pari valokuvaa ja mä maalasin. Sitten katsottiin, miten hehkuvan punainen pallo katosi horisontin taakse kaikessa hiljaisuudessa. Se oli maagista. Paras turistikokemus, ilmainen, mutta silti kallein.


tiistai 5. elokuuta 2014

Potilaana

Välillä pitää kovimmankin reissaajan levätä, etenkin silloin kun flunssa iskee. Käytiin Mirvan kanssa viime sunnuntaina Sisiliassa ja käytiin kurkistelemassa Etnan kraatereita. Kahden kilometrin korkeudessa tuuli oli suhteellisen navakka, minkä vuoksi sitten taisin itseni palelluttaa. Nyt hikoilen kämpillä kuin pieni porsas ja toivon, että huomenna olo olisi jo parempi. Onneksi Mirkku kävi kaupassa ja toi minulle kotiin tultuaan vuoteeseen lohkotun appelsiinin. :)


Viime viikonloppu oli pitkä sellainen, sillä oltiin vapaalla vielä eilen. Perjantaina mentiin heti töiden jälkeen kotirannalle päiväunille ja herättyämme katseltiin laineilla keinuvia veneitä. Huokailtiin kateellisina lähtöä tekevälle seurueelle ja haaveiltiin omasta veneestä. Kymmenen sekuntia myöhemmin tämä seurue huikkasi: "Girls, you wanna join us?" Kolme poikaa, tytö ja viisikuukautinen rottweilerin pentu saivat äkkiä seurakseen kaksi tyttöä, joiden ei ollut vaikea hymyillä tuulen tuivertaessa tukkaa, oluen viilentäessä kättä ja suolaisten vesipisaroiden roiskuessa iholle.


Lauantaina matkattiin kauemmas Golden Baylle, jälleen uudelle hiekkarannalle. Siellä me vain makoiltiin, uitiin ja makoiltiin. Kotiin palattuani tajusin, etten ollut Suomessa ollut oikeasti vapaalla, nimittäin siten, etten koko ajan suorita ja vain ole. Tuntui hyvältä huomata, miten tärkeää lepo onkaan.

Sunnuntaina suuntasimme Sisiliaan. Heräsimme aamulla klo 4:00 ja näimme ensimmäisen torakan. Kiljuminen, vessan roskis ja puntari osoittautuivat aika hyödyttömiksi tappovälineiksi, joten kiipesimme turvaan sängylle laittautumaan ja siitä edeten aamupalalle ja minibussiin, joka vei meidät Marsan satamaan.

Kohti Taorminaa ja Sanna yläosattomissa (?)

 
Katamaraanissa katselimme laatuleffaa (Ice Princess, 12-vuotiaille tytöille suunnattu taitoluisteluleffa) kylmästä hytisten. Perillä lämpötila oli heti aamusta kolmenkymmenen tietämissä, mutta bussi oli onneksi juuri sopivasti ilmastoitu. Siellä me nuokuimme ja katselimme ikkunoista, miten Sisilia heräsi pilvien läpi siiloutuviin auringonsäteisiin.

Ensimmäinen pysäkkimme oli Taormina, kaunis pikkukaupunki saaren itärannikolla. Huokailimme veden sinisyyttä, kaupungin siisteyttä ja Etnan jylinää. Niin, satuimme tosiaan näkemään, miten Etna purkautui hiljaa; laavaa emme nähneet, mutta siitä nousevaa vesihöyryä kylläkin! Ostimme tuliaisia ja söimme ihanaa, ellei jopa parasta ja autenttisinta gelatoa. (Jos nyt huokaisit kateudesta, niin suosittelen Turun Hansassa sijaitsevaa Nuvolea, sieltä saa samanlaista!)


 
Taorminan pääkadulla

 
Public Gardens

Teatro antico di Taormina taustallaan purkautuva Etna

Taorminan jälkeen pysähdyimme hetkeksi Nicolosiin, pieneen tyypilliseen vuoristokylään, joka uinui hiljaa sunnuntai-iltapäivän kuumuudessa. Sen jälkeen bussimme lähti serpentiiniteitä pitkin ylös Etnan rinteitä niin kauas kuin bussilla vain pääsi. Oli huikeaa katsella 1,986 kilometrin korkeudesta alas usvan alla lepäävää kaupunkimaisemaa, vehreitä rinteitä ja mustaa laavakiveä. Tuuli oli huikea, se saattoi horjuttaa varomatonta kulkijaa harjanteilla. Olo oli voimaantunut, luottavainen. Kuin olisi voittanut.


 

 

Maanantaina oli tosiaan messy Monday ja me vietimme sen Cominon Blue Lagoonilla aurinkoa ottaen ja turkoosissa vedessä uiden. Veneretki otti koville, sillä siellä pauhasi musiikki liian kovalla ja kuljettajan jutut menivät jo liian levottomiksi. Rantaan päästyämme olimme onnellisia hitaasti hiljenevästä äänimaisemasta. Hetken aikaa tallusteltuamme Mirva katsoi taakseen hymyillen ja sanoi: "On ihanaa olla hiljaa." Niin se totta vie välillä onkin, varsinkin täällä Maltalla, kun ilotulituksia ammutaan vuorokauden ympäri ja musiikki pauhaa jatkuvasti.



Niin, nyt täällä podetaan flunssaa ja runsaan matkustelun aiheuttamaa väsymystä. Sekä sitä sivuoiretta, joka iskee aina ulkomailla sairastaessa, nimittäin koti-ikävää. Nyt reissua on jäljellä puolet eli kolme viikkoa ja soitin vasta tänään ensimmäistä kertaa äidille. Minä, mammantyttö, en ollut puhunut äidin kanssa kolmeen viikkoon! Melekoista. Sitä se Malta teettää. Ciao!