Ensin tuli kirja. Menin katsomaan Kirkonmäen koululle kirjoituskilpailun palkintojenjakoa, johon myös kirjailija itse tulisi. Otin äidin painoksen mukaani nimikirjoitusta varten ja hyppäsin autoon.
Jo ovien luona huomasin kuhinan: lähestulkoon kaikki naisopettajat kantoivat käsissään kirjaa silmät kiiltäen. Innokkaat suhisevat kuiskaukset kimpoilivat käytävien seiniltä: ¨
"Voi ku mua jännittää!"
"Assuuko se Amerikassa oikeasti?"
"Vähän tää kirja oli hyvä!"
Istahdin matematiikan ja fysiikan opettajan viereen ja kihisin kai minäkin.
Sitten se
Peter Franzén asteli liikuntasalin ovista sisään. Annettiin aplodit, kännykkäkameroiden kömpelöt salamat välkkyivät pitkin salia. Taisivat matikanopen rystyset vaaleta sormien puristaessa kirjaa hivenen kovempaa. Peterin ääni kajahti kaiuttimista, kun hän mikrofoniin puhuen aloitti palkintojenjakoseremonian. Naamani levähti hymyyn ja sydän meinasi pusertua ylpedestä ja ilosta, kun siskoni sai kävellä hakemaan palkintoa toiselle sijalle yllettyään. Minna oli perinteisen cool: ei katsonut yleisöä vaan lampsi salin edustalle, halasi Franzénia pikaisesti ja palasi nopein askelin paikalleen.
Stay classy, I say.
Sitten en minäkään voinut olla lukematta kirjaa. Eikä ne opet sitä turhaan hehkuttaneet, pidin siitä kovasti itsekin. Pidin eniten siitä, kun sain lukea omaa murrettani kirjoitettuna kovien kansien väliin. Pian sain kuulla, että kirjasta tulisi vielä elokuvakin ilmoille. Siitä lähtien aloin vartoa. Koko Keminmaa vartoi ja oli silmät auki; tuon tuosta sain lukea Facebookin etusivulta, miten kuvauspaikka oli milloin erään naapurissa, milloin toisen työpaikan edessä.
Muutaman vuoden vartominen palkittiin viime lauantai-iltana, kun Ellun kanssa ajeltiin Kemiin ja mentiin Makuunin irtokarkkihyllyjen kautta Kinopirttiin. Eteishalli kuhisi, joukossa niin nuoria kui tuulipuvuissaan kahisevia senioreita. Sovittiin Ellun kanssa, että kädestä saisi ottaa kiinni, jos alkaisi liikaa ahdistaa. Jännitin, miten
Edelmannilta ja muilta sujuisi Keminmaan murre.
Ei se käsi kerennyt ottaa toisesta kiinni, omani lensivät muutamaan otteeseen suun eteen säikähdyksestä. Välillä se eksyi karkkipussiin ja välillä se lepäsi sylissä rentona. Elokuvan rytmi oli miellyttävä, se ei ollut liian kauaa liian ahdistava. Se oli kamala, se antoi toivoa paremmasta kunnes kamaluudet tapahtuivat taas, arvaamatta.
On kamalaa, miten jotkut lapset joutuvat elämään sellaista elämää päivästä toiseen. Ihan oikeasti. Olemaan varpaillaan ja hengittämättä, miettimään, uskaltaako oman huoneen ovea avatakaan. Pelkäämään, mitä siellä toisella puolella tällä kertaa tapahtuu. Tietämättä, miksi nyrkki lyö tai miksi se rakas vanhempi vielä eilen sanoi rakastavansa.
Olavi Angervo Peten roolissa. Tämä poika on ihan mieletön näyttelijä
jo noin nuorella iällä!
Franzén onnistui tuomaan aikuisen silmiin ja korviin sen, miten lapset näkevät ja kuulevat maailman, kodin ja perheväkivallan. Esimerkiksi joidenkin kritisoimat aukot väkivallan syissä toimivat juuri niin kuin ne todellisuudessa ovat: ne saatetaan mainita sivulauseessa, mutta niitä ei ymmärretä, ei vaikka kuinka yritetään.
Pidin myös siitä, miten Keminmaa ja Kemi oli kuvattu. Kun ajattelen Kemijoen rantaa, ajattelen sen juuri sellaisena kuin se on elokuvassa näytetty. Isohaara oli milloin lumituiskun saartama, milloin pauhaava veden virratesta avonaisista luukuista. Paikallisina minua ja Ellua kuitenkin hieman häiritsivät väärät ajosuunnat ja tarinasta hieman poikkeavat paikat. Annan ne kuitenkin anteeksi, täytyyhän elokuvan kuitenkin olla visuaalisesti toimiva.
Istuttiin leffan jälkeen paikoillamme ja luettiin lopputekstejä. Siellä täällä vilahti tuttuja nimiä niin rooleissa kuin lavastajissa. Sydän pusertui taas - kotiseutuylpeydestä. Edelmannkin puhui ihan uskottavaa keminmaata.
