Lottovoitto

Kyllä, nyt on kotiviikonloppu menossa. Tai no ei ihan, käytiin nimittäin just Solihullissa Suomikoulussa! Solihull on n. 45 minuutin ajomatkan päässä Bartonista, ja siellä eräässä nuorisotalossa tms. järjestetään joka toisena lauantai-aamupäivänä suomenkielentunteja niin aikuisille kuin lapsillekin. Mulla tulee huomenna tasan kuus kuukautta täyteen uukoossa, enkä oo koko sinä aikana saanut vierailtua Suomikoulussa mun hostien kanssa. Viimeks olin kipee, aiemmin oon ollut aina rientämässä kavereiden kanssa. Tänään oli parempi kuin hyvä sauma lähteä.

Innokkaana lähdössä matkaan!

Ajeltiin aamulla harmaan sateisessa säässä Solihulliin. Kävelin ripein askelin sisään rakennukseen, etten kastuisi kamalasti. Olin kuvitellut rakennuksen moderniksi, mutta sitä se ei ollut. Sisältä se oli erittäin karu, mutta tilava. Asteltiin sisään "yleishuoneeseen", jossa oli paljon tilaa lapsille juoksentelemiseen, biljardi- ja pingispöytiä sekä pieni kahviotiski, jonka luona parhaillaan yksi perhe keitti kahvia ja laittoi kotona leivottuja kakkuja esille. Kahvion luona oli kyltti, jossa luki: "Kahvi ja pulla 2 £, Coffee and cake 2 £".

Pienet lapset kerääntyivät muutaman aikuisen johdolla istumaan piiriin yhteen yleishallin nurkkaukseen ja suomentunneille osallistuvat aikuiset suuntasivat tiensä alakertaan. Me suomea puhuvat aikuiset ja taaperot jäimme kuka minnekin istuskelemaan ja juttelemaan. Jutustelin ensin host momin ja parin muun suomalaisen kanssa ihan niitä näitä. Pakenin nopeasti vessaan ajatellen: "Voi paska, nää on niin suomalaisia." Jähmeitä, virallisia ja ei-niin-kiinnostavia. Tuntui just siltä kuin yks mun paikallinen kaveri sanoi: on tylsää tavata oman kansalaisuuden ihmisiä, sillä heissä ei ole mitään uutta ja mielenkiintoista. Oon niin tottunut monikansalaiseen porukkaan ja englannin puhumiseen, ettei suomi melkein tahtonut kunnolla taipua (varsinkin kun suurin osa tuntui olevan pääkaupunkiseudulta. Etelässä asuvat suomalaiset tuntuu puhuvan ihan eriä kieltä kuin lappilaiset.)

Yhtäkkiä spottasin käsityöpiirin, josta mun host mom olikin maininnut jo aiemmin. Olin varannut omat puikot ja langat mukaan ja pyyhälsin näiden kolmen keski-ikäisen ja sitä vanhempien naisten seuraan. Kaksi kutoi, yksi virkkasi. Viereisellä biljardipöydällä oli Novita- ja Moda-lehtiä, lankoja sekä ihanat myynnissä olevat villasukat. Otin seinänvierustalta oman tuolin ja yhdyin keskusteluun luoden silmukat säärystimiä varten.

Siinä sitä sitten neulottiin, poristiin ja nautittiin kiireettömyydestä. Menin ihan mielettömään kutomis-jutustelu-tutustumismoodiin ja yhtäkkiä kuulin, miten kahvion suunnalta huudahdettiin kahvin olevan valmista. Pidin kahvitauon, siis ihan kahvin kanssa, sillä tarjolla oli suomalaista kahvia eikä mitään surkeaa pikakahvia. Kahvin kylkeen nappasin palan ihanan pehmeää fuskutiikerikakkua ja istahdin taas puikkopiiriin.

Nämä naiset olivat tulleet Englantiin töihin jo vuosia sitten, perustaneet täällä perheensä ja muodostaneet elämän tänne saarelle. He olivat kotoisin Kolarista, Kuortaneelta ja Tampereelta, eli piirissämme oli melko hyvin koko Suomi edustettuna. Naiset kertoivat suomalaisuuden eduista ja haitoista, ihmettelivät uudehkoja suomalaisia sanoja, kuten "eläköityä" ja "pelittää" ja olivat herttaisia ja helposti lähestyttäviä. Tunsin oloni heidän seurassaan niin tervetulleeksi ja... kotoisaksi.

Eräällä naisella on puolestaan tapana leipoa ruisleipää, pullaa ja karjalanpiirakoita ja myydä niitä sitten pikkurahalla kaikille Suomikoulussa kävijöille. Itse ostin vielä karjalanpiirakan munavoilla ja korvapuustin. Söi karjalanpiirakan heti ja nautiskelin tutuista mauista. Teki mieli aivan laittaa silmät kiinni...

Kotimatkalla laulelin hiljaa Scandinavian Music Groupia pikkuvauvalle, jotta se nukahtaisi. Pelasin pojan kanssa host dadin iPodilla jotain randomia joulupukkipeliä, jossa poro potkaisee pukin matkaan keräämään pisteitä joulupalloista, piparkakku-ukoista ja polkkakarkeista. Oloni oli aivan mahtava ja mietin, johtuiko se kupillisesta vahvaa kahvia vaiko siitä, miten onnellinen olen siitä, että olen suomalainen.

Tuntuu hauskalta, että halusin ennen olla kotoisin jostain muualta kuin Suomesta. Me suomalaiset ollaan niin tavallisia, ajattelin. Täällä - ja varmasti muuallakin maailmassa - olen erikoinen, eksoottinen ja ainutlaatuinen.

Meillä on aivan ihana kieli. Monilla suomenkielisillä ei ole vain jotain randomia merkitystä, vaan esimerkiksi sana: "kömpelö" kuulostaakin juuri siltä, mitä se tarkoittaakin. Joitakin sanoja on aivan mahtavaa makustella suussa ja nauraa hyväntahtoisesti englantilaisille, kun he yrittävät kaikin voimin sanoa "lyijytön" tai "hyödyllinen".

Me ollaan ihania, me suomalaiset. Me emme ole nokkavia, vaan vähän ujoja. Me olemme maanläheisiä ja erittäin lämpimiä ihmisiä. Me pidämme toisistamme huolta ja ainoastaan me voimme ymmärtää Leevi and the Leavingsien musiikkia.

Sydämeni iloitsee kaikista näistä kirjoittamistani suomalaisista sanoista ja kaikesta siitä, mikä tekee minusta suomalaisen. Söin kotiin tullessani korvapuustin ja mietin mielessäni sanoja, joilla kuvailla sitä leivosta: juuri sopiva, taivaalllinen, pehmeä, tuore, ihana... Mitä mahtisanoja!

Mahtipullaa!

Kuuntelen SMG:tä ja ihmettelen edelleen tätä tunnetta. Aivan kuin olisin ihastunut... tai no olenhan minä, Suomeen.

P.S. pakko lisätä tää härö ja naurettava kuva, jonka satuin ottamaan itsestäni ennen lähtöä. Halusin ottaa järkevän kuvan tästä mun ihanasta t-paidasta, jonka ostin Virosta viime kesänä Stradivariuksesta. Näyttää ihan ku mun käsi ois poikki! :D