Joulumaa

Viime yönä itkin itkemästä päästyäni, kun katsoin niin Bhamin kuin Frankfurtin sääennusteita keskiviikolle. Tilanne näytti toivottomalta, ja tuhlasin puolet nenäliinapaketista. Haukuin tätä maata ihan paskaksi, haukuin lumisateen ja vollotin. Mua koitettiin piristää niin Facebokin kuin puhelimenkin kautta, mutta mä uskollisena draamakuningattarena sanoin että ei nyt auta, kaikki on paskaa. Jälkeenpäin vähän hävettää, mutta ei näille tunteille voi mitään.

Moniin asioihin mun kohdallani auttaa jokin piristävä touhuaminen (olkoon se sitten vaikka tapettien rappausta viiden tunnin ajan, mitä tein lauantaina woohoo!) tai suklaa. Tähän ei auta yhtään mikään muu kuin se kotiin pääsy.

Heräsin tänään ja ensimmäinen asia, minkä muistin, oli tuleva kotiinpaluu. Sitten muljahti kun muistin säätiedotukset. Näppäsin koneen syliin lattialta ja näpyttelin itseni Forecan sivuille. Frnakfurtin sää näytti paremmalta, sillä tiedossa oli vesisadetta. Bhamiin luvattiin lumisadetta koko päivälle. Loistava aloitus aamulle.

Olin S:n kanssa koko päivän tänään, koska sillä on alkanut joululoma. Koitin piristyä ja heittäytyä pojan kans johonkin touhuun mukaan, mutta onnistuin aina kaivamaan mielestäni esiin masentavat faktat. Jouduin useampaan otteeseen piiloutumaan vessaan lukkojen taakse itkemään. Halusin vain kotiin, jättää pojan yksinään leikkimään, jättää ihan kaiken ja mennä äidin syliin itkemään.

Poika katsoi monta tuntia telkkaria tänään. Kahden tunnin jälkeen päätin ryhdistäytyä ja viedä sen kirjastoon. Istuttiin sinne lattialle lukemaan yks kirja ääneen. Sitten aloitettiin toista, mutta päätettiin mennä kotiin syömään kun tuli nälkä. Munakokkelin ja paahtoleivän jälkeen jatkettiin kirjaa. Päätin suomentamisen sijaan jatkaa kirjan loppuun englanniksi, ja sekös mut veikin mennessään: eläydyin rosvojoukon touhuihin aivan täysillä, karjahtelin ja puin nyrkkiä. Poika oli haltioissaan ja unohdin hetkeksi kaiken muun.

Huomasin, että sisälämpötila oli taas laskenut kylmäksi. Sanoin pojalle, että laitetaan takkaan tuli ja kääriydytään yhdessä viltin alle. Ehdotin joululauluja ja poika alkoi laulaa Joulupukki, joulupukkia. Sen jälkeen lauloin Joulupuu on rakennettu.

"Sanna, mikä on Jeesus?", poika kysyi.
Hämmennyin. Poikahan on näytellyt paimenta joulukuvaelmassa pari viikkoa sitten, eikä muista Jeesusta. Tai sitten kaksikielisyys vaikeutti homman hahmottamista.
"Kerronko sulle joulutarinan?"
"Joo, kello!" poika vastaa ja valmistautuu tarinaan. (Pojalla on r- ja s-vika, kuten tulette huomaamaan.)
Huomasin, etten enää muista jouluevankeliumin yksityiskohtia. Kerroin kuitenkin Joosefin ja Marian matkasta Beetlehemiin, lapsen syntymästä tallissa ja siitä, miten uuden kuninkaan syntymää juhlitaan joka vuosi joulukuussa. Poika täydensi kertomustani laulamalla jouluevankeliuminäytelmää varten harjoiteltuja lauluja, kuten Follow taht star ja Little donkey.

"Wait a minute, I think I have a book about baby Jesus. Let me just get it from my bedroom!" poika sanoi ja pyyhälsi yläkertaan.

Hetkeä myöhemmin hän ojensi minulle kaksi kirjaa. Ne olivat englanninkielisiä lasten kirjoja, joissa kerrottiin Raamatun kertomuksista hyvin yksinkertaisesti runsaiden kuvien kera. Poika istahti viereeni, kääriytyi takaisin viltin kätköihin ja pyysi minua aloittamaan aivan alusta.

Luin maailman luomisesta (minut tosin keskeytettiin useampaan otteeseen; "Who's Jumala? Is he God?"), Nooan arkista ja Abrahamiin päästyäni siirryimme joulukertomukseen. Sitten luimme muista kertomuksista, joista yhdessä mainittiin rukoileminen.

"Sanna, mitä on lukoilla?" poika kysyy.
"No rukoillessa laitetaan kädet ristiin, kato näin. Sitten voit sanoa ääneen tai ajatella jotain, ja Jumala kuulee sen. Voit sanoa, jos sua pelottaa, jos haluat pyytää jotain tai jos haluat vaikka kiittää jostakin", neuvoin pojalle ristien käteni.
"Voitko tinä lukoilla? Minä en ymmällä."

Pidin käteni ristissä. Halusin rukoilla sydämeni pohjasta hyvän lentosään puolesta, mutta tunsin kyynelten polttavan. Hengitykseni vapisi ja puristin luomeni kiinni.

"Rakas Jumala," aloitin, "päästä minut turvallisesti Suomeen. Aamen."

Kehotin poikaa yrittämään myös. Arvelin hänen kiittävän kaikista niistä leluista, joita hän oli edellisenä päivänä availlut joulupaketeistaan tai toivovan niitä yhä lisää. (Vietimme joulua brittiläisittäin jo etukäteen, sillä myös hostini ovat menossa Suomeen jouluksi.)

"Minä... minä haluan kiittää", poika sanoi haparoiden ja sivellen lattiamaton kukkakuviota.

"Lakas Jumala, kiitot kun loit hyvän maailman. Aamen."

Kaunein rukous, jonka olin kuunaan kuullut. Kyyneleet kirvelivät taas ja sanoin meneväni vessaan.

"Älä mene, pittaa housuun!" poika sanoi ja nauraa kikatti päälle. Ja pitkästä aikaa minäkin nauroin. Nauroin katketakseni ja nappasin pojan syliini. Hän ei painanut juurikaan mitään, mutta hän oli lämmin. Sitten päästin hänet juoksentelemaan ympäri olohuonetta yhä vain kikattaen.

Parin tunnin päästä puhelin soi. Langan toisessa päässä oli host momin äiti Suomesta. Hän kertoi Helsingin lumitilanteesta ja jouluvalmisteluista sekä olevansa huolissaan lennoistamme. Päivittelimme brittien surkeaa lumensietokykyä ja toivotimme toisillemme hyvää joulua. Sitten langan toiseen päähän tuli host pappa.

"Kuulin jo tuossa vieressä istuskellessani vähän näitä puheenaiheita, joten niitä tuskin tarvitsee toistaa... mutta varmaan sinua jännittää ne lennot?" pappa kysyy.

Ja tottakai me pajatimme niistä lennoista. Kysyin hänen mielipidettään sääennusteista, lentoyhtiöiden korvausvellollisuuksista peruutustapauksissa ja päivittelimme Heathrow'n kentän tilannetta.

"Mitenkäs siellä muuten menee? Miten poika voi?" pappa kysyy. Poika on hänelle erityisen tärkeä, sillä hän on ensimmäinen lapsenlapsi.

"Hyvin se voi, ei näytä kantavan huolta lumisateista vaan nauttii leikeistä ja tarinoista kuten aina ennenkin", vastaan haikeana. Voisinpa itsekin olla yhä huoletonna.

"Se on aika suloinen poika, eikö vain?"

"Kun tietäisitkin..." minä vastasin ja kerroin pojan rukouksesta.

Lopetettuani kertomukseni linjan toisessa päässä oli hiljaista. Olin itsekin hiljaa.

"Mä tiedän, munkin piti niellä kyyneliä..." selitin. Sitten menin vessaan, lukitsin oven ja kuuntelin, miten toisessa päässä pappa nyyhkytti.

En ollut koskaan tavannut pappaa, vaan olimme ainoastaan jutelleet puhelimessa pari kertaa aikaisemmin. Mutta siinä me olimme, kaksi toisilleen tuntematonta henkilöä puhelimen molemmissa päissä, itkien häpeämättä, pidättelemättä.

Toisinaan sanoja ei tarvita selittämään tunteita, sillä ne kuulee äänestä tai näkee silmistä. Me kuulimme kaiken ainoastaan hiljaisuudesta.

"Sanothan... sanothan, että pappa odottaa täällä."

"Sanon, sanon, silläkin on sua ikävä. Näkisit miten se tanssahtelee, kun se muistaa että kohta lähdetään Suomeen."

Ja hiljaisuus puhui jälleen.



Oon priorisoinut tänään monia asioita. Mä en halua joululahjoja, en jouluruokaa, en rahaa. Mä haluan kotiin. Mä haluan mun rakkaiden syleilyyn enemmän kuin mitään muuta. Aivan sama, pääsenkö kotiin aattona vai joulupäivänä, mutta mä haluan vaan kotiin. Siellä on mun joulumaa.