Matka tänne oli tappavan pitkä ja piinallinen. Lähdin matkaan uukoon kotoa aamulla kymmeneltä. Ulkona satoi lunta aika rankasti, ja mun oli tarkoitus mennä kentälle taksilla, matka n. 30 kilsaa, jonka taittamiseen normaalikelillä menisi 45 min. Nousin aamulla siis taksiin, jota kuljetti turkkilainen mies. Se osasi sanoa "Terrvetuloa!", "Mita kuulu?" ja "Mita maksa?"
Mistä näitä tulee??
Aloitettiin matka lupaavasti: vauhti oli huima, tie ei-niin-liukas ja tunsin itteni toiveikkaaksi. Sitten hidastettiin. Vaihdettiin kaistaa. Ohitimme kaksi autoa, jotka olivat kolaroineet pahasti.
"Promise me you'll take me to the airport safely, will you?"
"Yeah yeah, don't worry..."
Kohta me pysähdyttiin ihan kokonaan. Näkyvyys oli huono, mutta kun katsoin ikkunasta ulos, näin jarruvalojen jonon edessäni ja takanani sama, valojen väri vain eri. Seisoimme paikallamme varmaan ikuisuuden. Taksikuski sanoi, että tilanne näyttää pahalta. Meinasin itkeä, ja rummutin vimmatusti käsinojaa. Olin kuolla siihen paikkaan. Just kun kaikki näytti niin lupaavalta...
Sitten otettiin maksullinen moottoritie, kun päästiin sen kohdalle. Kohta näin tuttuja moderneja rakennuksia. Me oltiin kentällä. Matka vei yli puolitoista tuntia. Onneks oltiin varattu aikaa kolmen tunnin verran, joten olin enemmän kuin ajoissa. Maksoin kympin tippiä sille miehelle ja sanoin, etten voi kiittää sitä tarpeeksi. Se ei katsonut mua silmiin kiittäessään, se katsoi vaan niitä rahoja ja palasi äkkiä taksiinsa. En jaksanut enää välittää itsekään, mun matka jatkuisi.
Turvatarkastuksen jälkeen menin istumaan. Söin eväät ja istahdin odottamaan. Luin kirjaa ja vilkuilin screenejä hermostuneena. Odotin. Ja odotin vielä lisää. Porttien sanottiin aukeavan 15 minuutin päästä. Sitten kymmenen. Sitten viiden. Tuijotin taulua ja puristin ristittyjä käsiäni. Lopulta portit aukesivat kymmenen minuuttia myöhässä ja kone nousi tunnin myöhässä. Sanoin Hasta la vista, UK ja lopetin tärisemisen.
Frankfurtin kenttä oli valtava, ja siellä oli miljoona ihmistä. Ihmisiä istui ryhmissä lattioilla, heille jaettiin ruokaa ja kannustettiin odottamaan vielä hetki. Jonotin kolmeen eri turvatarkastuspisteeseen, jossa mulle tehtiin perusteellinen ruumiintarkastus ja metallinpaljastinta kuljetettiin mun vartaloa pitkin. Päästyäni läpi näin kaksi poliisia seisomassa pisteiden luona. Toinen piti kädessään radiopuhelinta, toinen kivääriä. Tunsin oloni turvattomaksi, vaikka niiden poliisien tarkoitus oli luultavasti olla siellä suojellakseen meitä matkustajia. Mitä yksi kivääri tekisi esimerkiksi pommia vastaan?
Odotin konetta jälleen yli tunnin. Koneen noustessa kello kävi reilusti yli kymmentä Saksan aikaa. Mua ei väsyttänyt tippaakaan, mutta halusin nukkua, ettei mulla olisi niin tappavan tylsää. Tilasin lasin valkoviiniä ja koitin nukahtaa, tuloksetta.
Laskeuduin Helsinki-Vantaan kentälle puoli kahdelta. Hyvä, etten suudellut maata jalkojeni alla. Näin suomenkielisiä opaskylttejä. Frankfurtin kentällä kuulin monen puhuvan suomea, mutta nyt en kuullut enää mitään. Kaikkialla oli hiljaista.
Menin istumaan lähtöselvitystiskin lähettyville kakkosterminaaliin. Vieressäni istui nuori perhe kahden pienen itkevän lapsen kanssa. Kuulin riitelyä ja kovia sanoja. Väsymys tekee ihmisistä hirviöitä. Olin onnellinen, että matkustin yksin; osaan pitää itsestäni ja omasta väsymyksestäni huolta, mun ei tartte purkautua ja olla vittumainen kenellekään. Olisin ollut aivan hirveää matkaseuraa sellaisen paineen ja väsymyksen alla.
Lähtöselvitys aukesi myöhässä. Pian ilmoitettiin lennonkin myöhästyvän tunnin verran, sillä Finncommin koneita oli hajonnut. Brilliant. Mä ajattelin et aivan sama, tunti sinne tai tänne, ei tässä ole valvottu kuin 22 tuntia, joista matkustettu 19. Istuin eteenpäin tuijottaen. En enää jaksanut täristä. Suuta kuivasi, silmiä kirveli ja kurkkua kuristi.
Lopulta seisoin portilla passia ja lentolippua rintaa vasten puristaen. Tunsin koputuksen olallani ja kuulin hiljaisen tervehdyksen. Se oli entinen valmentajani. Tavatessani tutut kasvot mä aloin itkeä. Paineet ja unettomuus alkoi pursua nyt yli, ja annoin tulla. Vollotin, miten olin odottanut tätä hetkeä kuukausia. Katri halasi. Tunsin oloni aivan typeräksi, parkua nyt sillä lailla... Noh, eipä se ollut eka kerta, kun Katri näki mut kyynelsilmin, ehkäpä se ymmärtää. :)
Koneeseen päästyäni istuin niin lähelle ovea kuin suinkin kykenin, tungin laukkuni edessä istuvan penkin alle ja istuin täysissä talvitamineissa paikalleni. Ja nukahdin heti tunniksi. Herättyäni olo oli aivan kuin olisin ollut muutaman promillen humalassa. Katsoin kelloa ja istuin kieli keskellä suuta ja odotin vielä vähän, enää 40 minuuttia...
Kun laskeuduin Kemi-Tornion kentälle torstaina 23.12. klo 9.00, mun pää oli aivan sekaisin. Tai sitten ei, mulla oli päässäni yksi ajatus: poistu koneesta niin äkkiä kuin pystyt. Kiitin lentoemäntää sydämeni pohjasta, melkein itkien. Laskeuduin portaat neljäntenä, mutta ohitin kaikki edellä olleet juostessani. Viimeisillä voimilla mä pingoin kohti ovea. Näin Anriikan vaaleanpunaisen toppatakin itkusta huuruuntuneiden silmälasien läpi ja meinasin tulla hulluksi. Riuhdoin ovea auki, sillä se ei auennut samaan suuntaan kuin UK:n ovet. Lopulta pääsin kahden oven läpi, heitin olkalaukun lattialle ja syöksyin Anriikan syleilyyn.
Muistan, miten heikko mä olin. Mun jalat ei enää kantaneet. En nähnyt mitään kyynelten läpi. En osannut sanoa muuta, kuin "Mä tulin kotiin, mä tulin kotiin."
Mä tulin kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti