Yhden Sannan Suomeen integroituminen eli miten kotouttaminen paluumuutossa sujuu

Oon ollut nyt viikon ja yhden päivän kotona, eikä tää kotiinpaluu olekaan ollut niin helppoa kuin aluksi kuvittelin. Tottakai kielen ja tapojen kanssa on helppoa, mutta mun oman ajatukset ja tottumukset seilaa vieläkin Briteissä. Katsoin Minnan kans eilen AnimalPlanetilta jotain brittiläistä eläintensuojeluohjelmaa ja tunsin oloni erittäin kotoisaksi ja kuunnellessani brittienkkua. Huomasin vasta nyt, että mä en tarvitse tekstityksiä ollenkaan. Mä ymmärsin niitä täydellisesti ilmankin.

Sitä kieltä mä kaipaan aika paljon. Eilen juttelin Erikan kanssa skypessä ikuisuuden ja sain vanhasta tottumuksesta ihan luvan kanssa puhua enkkua sille, vaikka meidän yhteinen äidinkieli onkin suomi. Tuntui hyvältä puhua enkkua. Hassua, miten sitä kieltä onkin niin ikävä.

Eilen muuten paistoi aurinko muutaman harmaan sadepäivän jälkeen. Pistin heti mun ihanat uutuuttaan hohtavat kumpparit jalkaan ja lähdin läpsytteleen lätäköihin. Se oli vapauttavaa! :D Kuuntelin musiikkia ja nautiskelin virkistävästä luonnonvalosta.

Pohdin samalla, mikä täällä muka on niin erilaista ja tekee mun olon välillä eksyneeksi. Täällä kotiseudulla on periaatteessa aivan samanlaista kuin Bartonissa: hiljaista maaseutua, rauhallinen elämänmeno ja sääkin on samalla tavalla auringon ja sateen kanssa vuorotteleva. Erona ainoastaan metrin lumikerros, joka ei loppujenlopuksi hidasta mua mitenkään. On myös kivaa, kun en koko ajan oo törsäämässä rahoja vaatteisiin tai karkkeihin (tähänkin saattaa tulla nopea muutos eksyessäni seuraavan kerran kauppojen äärelle). Seuraa mulla on saman verran kuin sielläkin, ellei enemmänkin nyt kun kavereiden luona vierailu onnistuu viikonlopun ulkopuolellakin.

Huomaan käyttäväni Facebookia vähemmän. Tästä oon tosi iloinen, koska mä olin siitä tosi riippuvainen Briteissä ollessani. Saatoin viettää jopa viis tuntia putkeen arkipäivän aikana ihan vaan tsekkaillen ihmisten statuspäivityksiä ja muuta yhtä höpöä. Teen sitä vieläkin, mutta en niin kauaa, koska mulla ei oo aikaa. Mä luen pääsykokeisiin, teen kotihommia ja muita pikkujuttuja, jotka syö mun Faceaikaa. Huib!

Tosin telkkaria mä oon alkanut taas katsoa. Se on niin helppoa napsauttaa päälle ja kattoo mitä sieltä tulee. Meillä ei kyllä remonttiaikana ollut telkkaria talossa, sitä ennen mä katsoin telkkua sielläkin. Hmm.

Mulla on ikävä sitä, miten Birminghamissa oli niin paljon elämää, kivoja paikkoja joihin mennä ja mun lemppariruoka/juomapaikat. Nytkin tekis pikkusen mieli Starbucksin chai tea lattea. Mulla on myös ikävä niitä yleisiloisia ihmisiä, jotka katsoi silmiin ja tervehti kun niitä käveli kylillä vastaan.

Oppiapa pitämään koko maailma sydämessään paikallaan seisoessaan! Tää on vaan tämä sopeutumisen alkuvaikeus; mulla meni Britteihin tottumiseenkin kaks kuukautta. Täydellistä kotiutumista odotellessani nautiskelen valokuvauskävelyistä, hyvästä musiikista ja ystävien seurasta. Ehkä mä löydän sen Suomen mun sisältäni tässä piakkoin.

Fear and loathing in Lautiosaari