Once a fangirl, always a fangirl

Katsoin just kakkoselta Beatles-maniasta inspistä saaneen leffan, I wanna hold your handin (1978), jossa teiniporukka halusi epätoivoisesti nähdä edes vilahduksen Beatlesista, kun ne esiintyi ensimmäistä kertaa telkkarissa Amerikassa. Mukaan mahtui niin epäonnistumisia hiiviskely-yrityksiä nelikon hotellihuoneeseen, romansseja kaveriporukan sisällä kuin sitten se Beatlesin näkeminen - tavalla tai toisella. Kaiken kaikkiaan melko hauska ja kevyt leffa, jota ei tule ottaa vakavasti. Hyvästä musiikista puhumattakaan...

Puhuttiin tossa Ellun ja Sankun kans perjantai-iltana, mitä teini-idolirakkauksia meillä on ollu ja et mitä musiikkia ollaan kuunneltu teiniangsteissamme kun rakkauselämä on heittänyt keppejä. Tytöiltä irtos notalgiaa, kun kaivettiin Ellun koneen kätköistä jotain suomirappia angst-lyriikoilla. Mä en tiennyt niistä biiseistä ainuttakaan, sillä mä kuuntelin jotain ihan muuta. Taisin olla ernu, niinku Sankku sanoi :D

The hottest band in the word

Mä olin henkeen ja vereen KISS-fani. KISS tuli kuvioihin ysiluokalla, kun Ansku alkoi kuunnella kyseistä bändiä. Kuulin ekana I was made for loving youn (cliché) ja olin aivan äimänä, sillä luulin et KISS soittaa jotain aivan älytöntä death metalia :DDDDDDD Noh, vakoiltuani, johtopäätöksiä tehtyäni ja muutamia biisejä kuultuani mä aloin tykätä niistä ihan sikana. Eikä siihen menny muuten kauaa. Liityin galleriassa KISS-yhteisöön ja aloin seuraamaan ihmisten keskustelua. Opittuani lisää faktoja mä aloin myös ottaa osaa keskusteluun.

Sitten mun piti saada juliste. Olin nähny Prismassa yhden ison, jonka mä kuollakseni halusin. Mä pyysin sitä äidiltä ja se sanoi et no totta kai saat sen. Muistan vieläkin, kun mä revin mun seinältä O.C.-julisteen (en ollu ikinä muuten edes kattonu ooceetä paria ekaa jaksoa enempää..) ja laitoin Anskun kans KISSin tilalle. Tim istui meidän sinisen jumppapallon päällä ja heitti kommentteja. Paul Stanely herutti ihan täysillä rintakarvat rehottaen, Gene Simmonsin hiviösaappaat oli upeat, Peter Crissillä näkyi nänni ja Ace Frehley oli vetäny muutaki ku pulkkaa. Olin niin mielettömän onnellinen, kun sain sen julisteen; jos heräsin yöllä ja näin sen julisteen, en meinannu saada unta kun olin niin innoissani.

Mun KISS-juliste

Paul Stanley oli mun lemppari koko bändistä. Ace oli toki mun inspiksen lähde kun jätin voimistelun ja aloin soittaa kitaraa, halusin olla yhtä kova ku Ace. Mutta Paul oli kaikkein komein. Edes sen rintakarvat ei haitannu, kun sen silmät oli niin upeat. Piirsin Paulista kuvan jos toisenkin. Uhrasin niihin tunteja soittaen Paulin soololevyä repeatilla kerta toisensa jälkeen.

Mun Paul Stanleyt (kyllä, oli pakko lisätä kontrastia)

Muistan, kun kirjoitin joskus ysillä aineen, jonka aiheena oli Minun unelmani. Kirjotin, miten mun unelmani oli nähdä KISS joskus livenä, ja miten mun unelmani tuskin tulisi koskaan toteutumaan. Menin lukioon ja mun KISS-huuma alkoi laantua. Se tuli kuitenkin takas, kun KISS ilmoitti tekevänsä maailmankiertueen ja pysähtyvänsä myös Helsingissä! Ja kun saatiin äidiltä lupa mennä sinne konserttiin... oh boy. Vimppailtana ennen ku liput tuli myyntiin me vielä väännettiin äitin kans kättä, että saako alaikäiset tytöt mennä kenttäpaikoille muiden tallottavaks vaiko ei. Me voitettiin äidin luottamus monien vannomisien jälkeen. Liput tuli myyntiin seuraavana päivänä kello 9.00 ja ne myytiin loppuun kuudessa minuutissa. Ja me oltiin niiden onnekkaiden lipunomistajien joukossa.

Kun mä sitten Minnan ja sen kaverin, Emmin, kanssa menin Hartwall-areenalle 28.5.2008, me pelättiin et ei saatais hyviä paikkoja, sillä porteilla oli jonottanu porukkaa jo ennen meitä. Kun portit aukes, turvatarkastukset oli tehty ja me päästiin läpi, me vaan hypittiin ja huudettiin. Se jännitys oli pakko purkaa ja me oltais haluttu juosta henkemme edestä sinne halliin, mutta turvamiehet kielsi ihisiä juoksemasta. Kyllä me aina kieltojen jälkeen pari sekuntia käveltiin, mutta lähdettiin kuitenkin pinkomaan malttamattomina.



Halliin päästyämme huomattiin, että ei siellä ollu paljon ketään. Oltiin melkein eturivissä aidassa kiinni, vain muutamat tyypit oli meidän edessä. Me seisoskeltiin hermostuneina ja lämppäribändin tullessa lavalle mä ihmettelin, miten koko paikka oli puolillaan. Kaikki buuas ihan täysillä Cinder Roadille. Ne nakkeli niiden levyjä yleisöön, mä sain yhden. Mun kaveri Arttu ja Suomen Gallup soitti mulle. Mä vaan huusin et MÄ OON KATTOMASSA KISSIÄ, NYT EI PYSTY!!!

Sitten lavan eteen laskeutui musta verho, jossa luki isoin hopeakirjaimin KISS. Mä katsoin ympärilleni ja huokaisin oh my god: koko paikka oli tupaten täynnä, ihmiset oli parvella ihan villeinä ja mä en oikeen uskonu koko tilannetta. Aattelin et okei, oot nyt Sanna kunnolla, sun pitää pitää huolta Minnasta ja Emmistä, et niille ei satu mitään.

Sitten Gene huusi:

"All right, Helsinki! You wanted the best, you got the best! The hottest band in the world: KISS!"

Ja se verho tippui ja kaikki huusi ja mun polvet meni koukkuun ja mä vaan huusin sydämeni pohjasta kun näin Paul Stanleyn laskeutuvan katosta muun bändin kanssa alle kymmenen metrin päähän musta ja mä sekosin.

Se keikka oli hieno: ne veti kaiken ihan livenä, Gene sylki verta ja Paul lensi yleisön yli vaijerissa roikkuen. Emmi oli unohtanu ottaa rautatabletit ja se meinas pyörtyä, ja se sitten oli mun kainalossa kolmasosan keikasta muiden passatessa meille vesituoppeja. Emmi tokeni, fiilis oli mahtava ja Shout it out loudin aikana konfetteja satoi ja me hypittiin kolmestaan kädet toistemme olalla.

Kun I wanna hold your handisssa Pam itki ja rutisti hameensa ryttyyn vapisevilla käsillään mä tiesin täsmälleen miltä siitä tuntui. Ei se Paul McCartneytä ehkä ihan oikeasti rakastanut, mutta toisella tapaa. Se on vaan semmonen tyttöjen fangirl-juttu. Että kun kaikki unelmat toteutuu kun edes näkee sen päiväunien kohteen siinä muutamien metrien päässä.

Mulla on ollu jo muutaman päivän semmonen fiilis, että vois kuunnella KISSiä. Nyt on menossa jo kolmas levy putkeen ja muistan edelleen kaikki sanat ulkoa. On ihana kuunnella näitä biisejä ja saada älyttömiä flashbackeja niistä huolettomista teiniajoista, niiden päivien fiiliksistä, kun luukutin ihan täysillä Lick it upia mun stereoista.

Fanitus on semmonen juttu, et jos itse on jotain fanittanut joskus palavasti, voi samaistua kenen tahansa fanituksiin samalla palolla, vaikka kohde olisi täysin eri. Siks haluankin haastaa seuraavat kertomaan omista fanituksistaan, jos heillä semmoisia on ollut tai on yhä: Milla, Nelli, Anne sekä Noora, olkaapa hyvät! Kertokaa fanituksestanne ihan vapaasti, mutta päättäkää postauksenne fangirl-kuvaan: