Jaa, koti-ikävä tuli, enkä edes tunnistanut sitä ensiksi.
Luulin, että se tulee kamalana tunnevyörynä, itkuparkuna ja räkävanana, joka loppuisi ihan yhtä äkkiä kuin se alkoikin. Pyh ja pah, se tulee ihan huomaamatta, se ei itketä mutta ahdistaa vähän ja tekee mielen vähän apeammaksi. Taisin vaan huomata, että ei täällä välttämättä olekaan aivan niin helppoa olla kuin aluksi luulin.
Kaiken lisäksi nappasin jonkun brittipöpön, joka teki mun kurkun kipeäksi, tukki mun sieraimet ja sai mut tuntemaan oloni kuumeiseksi. Lääkkeeksi tähän oloon päätin ottaa pari särkylääkettä, avata mun Survival Kitin ja napata pussin salmiakkia. Laskin itselleni kylvyn ja ammeessa lilluessa ja salmaria imeskellessä olo tuntui vähän helpottavan.
Seuraavana aamuna menin afrotanssitunnille Alrewsiin, joka on tässä aika lähellä oleva pieni kylä. Tunnille tuli parikymmentä ihmistä, ikähaarukka oli 4-50 (?), joten koreografia ei ollut vaikea. Olin ollut aikaisemminkin afrotunnilla Torniossa, joten tiesin mitä odottaa. Lopulta sain juuri sitä mitä odotin: irtautumista arjesta, ihanaa musiikkia, hien pintaan ja iloisen mielen.
Afron jälkeen menin hostien kans kävelylle erään kanaalin varrelle ja läheiseen metsään.
Fradley Junction
Pientä triviaa: tiesittekö, että Birminghamissa on enemmän kanaaleja kuin Venetsiassa? Jepjep, näin on! Tämäkin kanaali vie suoraan Birminghamin keskustaan, jonne oli kuulemma Fradley Junctionista matkaa parisenkymmentä mailia. Kanaaleja käytettiin teollisen vallankumouksen aikaan tavaroiden kuljettamiseen. Host father kertoi muistakin jännistä jutuista noihin kanaaleihin liittyen, mutta en halua jauhaa niistä liikaa :D
Tuon kanaalin vieressä on ihana metsä, jonka keskellä on ankkalampi. Metsässä oli kävelyreitti, joka kiersi koko lammen. Lammen rannassa oli useita laitureita, niin pieniä kuin suuriakin, joille voi istahtaa katselemaan ankkoja tai vaikkapa kalastamaan.
Fradley Junctionin jälkeen palattiin kotiin, mutta koska sää oli upean aurinkoinen, halusin käyttää sen hyväkseni, sillä koskaan ei tiedä, milloin aurinko paistaa seuraavan kerran (säätiedotukset ei pidä koskaan paikkaansa ja täällä ollessani on ollut tasan yksi päivä, jolloin ei satanut pisaraakaan). Suuntasin siis läheisille pelloille.
Kuuntelin mp3:sta Brandi Carlilea ja saavuin pian pellon laidalle. Huokailin ihastuksesta lähes jatkuvasti: maisemat olivat avaria, kupuilevia ja kauniin vihreitä. Ne eivät välity näistä kuvista oikealla tavalla, sillä ne ei ole 3d-kuvia. Pitäis olla paikan päällä näkemässä, että ymmärtäis tilan avaruuden.
Vaikka aurinko alkoi laskea, jatkoin vain syvemmälle ja syvemmälle metsään. En olisi halunnut lähteä pois, mutta mua alkoi pelottaa vieraan paikan äänet ja hämäryys. Suuntasin taas pelloille, missä mua tuli vastaan vanha pariskunta ja heidän ihana mustavalkoinen koiransa. Se koira juoksi mun luokse, kiersi mun taakseni ja alkoi paimentaa mua. Mun mielestä se oli hellyyttävää, etenkin kun se koira tuli mun luokse ja antoi mulle pusun! Sitten se meni taas isäntiensä luokse ja liehakoi onnellisena niiden ympärillä.
Mun retket osoitti, että täällä on ihan hyvä olla. Mun pitää vaan päästä ulos ja olla yksin.
Ikävä kuitenkin on minun rakkaita. Halauksia kaikille, minä lähden taas metsään!
Kuuntelin mp3:sta Brandi Carlilea ja saavuin pian pellon laidalle. Huokailin ihastuksesta lähes jatkuvasti: maisemat olivat avaria, kupuilevia ja kauniin vihreitä. Ne eivät välity näistä kuvista oikealla tavalla, sillä ne ei ole 3d-kuvia. Pitäis olla paikan päällä näkemässä, että ymmärtäis tilan avaruuden.
Pellon polku vei minut portille, jonka takana oli tiheä metsä...
... ja se metsä oli upea.
Missä tahansa metsässä olen ollut, ylläni on tämmöinen lehtiverho - koko ajan.
Missä tahansa metsässä olen ollut, ylläni on tämmöinen lehtiverho - koko ajan.
Puiden rungot vihersivät ja tuuli suhisi ylhäällä puiden lehvistössä. Metsän toisella puolella oli laakso, jossa kuulin kahden miehen keskustelevan. Vaikka he olivat suunnilleen 200 metrin päässä, kuulin heidän äänensä selkeästi, aivan kuin etäisyyttä olisi ollut ainoastaan kymmenen metriä. Aivan kuin olisin tullut johonkin satumaahan; naapurustot ovat ahtaita ja kaikki asuvat kylki kyljessä, mutta täällä oli tilaa, hiljaisuutta ja rauhaa.
Vaikka aurinko alkoi laskea, jatkoin vain syvemmälle ja syvemmälle metsään. En olisi halunnut lähteä pois, mutta mua alkoi pelottaa vieraan paikan äänet ja hämäryys. Suuntasin taas pelloille, missä mua tuli vastaan vanha pariskunta ja heidän ihana mustavalkoinen koiransa. Se koira juoksi mun luokse, kiersi mun taakseni ja alkoi paimentaa mua. Mun mielestä se oli hellyyttävää, etenkin kun se koira tuli mun luokse ja antoi mulle pusun! Sitten se meni taas isäntiensä luokse ja liehakoi onnellisena niiden ympärillä.
Mun retket osoitti, että täällä on ihan hyvä olla. Mun pitää vaan päästä ulos ja olla yksin.
Ikävä kuitenkin on minun rakkaita. Halauksia kaikille, minä lähden taas metsään!
