Oli taas ihanaa käydä äidin helmoissa pyörähtämässä. Pyörähdin myös pyörän selässä syvemmälle maaseudulle ja katselin auringonvalossa kylpeviä kukkia, sinistä taivasta ja viileänä virtaavaa jokea.
Lempparipaikkani koko maailmassa on varmaankin Kemijoen rantaviivalla. On ihanaa pyöräillä tuota penkkaa pitkin, kun ympärillä sirittää heinäsirkkaorkesteri ja edetessä pöllähtää tiheiköistä uskomattomat määrät perhosia ja pikkulintuja. Kukkien tuoksu on huumaava, mutta jokivesi tuoksuu kaikkein ihanimmalle.
Kemijoen vesi on hieman ruskeaa, mutta puhdasta. Sen tuoksu on jäänyt mieleen, ja joka kevät jäiden lähdettyä sitä on lähdettävä haistelemaan. Silloin alan aina haaveilla siitä, kun painan pään pinnan alle ja miten viileä vesi tuntuu kehon joka puolella.
Silmät auki sukeltaessa näkee oranssin hiekkapohjan ja vihreän veden, joka tummenee pohjaa kohti. Kun menee tarpeeksi syvälle, ei pohjaa näe ollenkaan, vaan syvän, kylmän, mustan pimeyden. Ja sen pimeyden katseleminen, veden virtauksen tunteminen paljaalla iholla tuntuu rentouttavalta. Maailma on siinä pinnan alla, ympärillä, eikä siellä tule kukaan häiritsemään. Sellaisen pienen hengittämättömän hetken aikana kirkastuu moni ajatus.
Tänä kesänä olen päässyt veden syliin tasan kerran. Toivottavasti pääsisin vielä edes yhdesti, ilman piilolinssejä tällä kertaa. Silloin voi sukellella silmät auki ja katsella sitä maailmaa, vaikka näköni onkin huono. Olisin onnellinen, kunhan näkisin edes ne värit, valot, varjot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti