Loppiainen

Tänään heräsin aamulla kymmeneltä ilman herätyskelloa. Mulla oli vihdoinkin vapaapäivä. Nautiskelin aamusta kääntäen kylkeä, pelaamalla Tetristä, syömällä ja peilaamalla pitkään ja hartaasti. Sitten suuntasin nokan kohti Ellun mummon kotia ja pääsin rutistamaan sitä ihanaa. En ollut itekään huomannut aikaisemmin, miten ikävä mun oli ollut Ellun suoria lohkaisuja...

Tuli pimeä ja minä ajoin kotiin. Minna halusi mennä Maulaan ja minä menin sitä viemään. Morjenstettiin yhtä tulevaa rohkeaa pikkuäitiä ja juotiin kahvia naurun raikuessa.

Pitkästä aikaa mä olen nauranut. Oon ehkä hihitellyt tänä jouluna, mutta suurin osa on mennyt lievissä downiksissa. Tänään mä olen ihan oikeasti nauranut.



Kun tultiin Maulasta kotiin, puin toppakamppeet päälle ja lähdin kävelylle. Mun tuli nopeasti hiki, kun jalkoja sai paksun lumikerroksen takia nostella reilusti.

Pääsin lopulta Pölhön kentälle. Näin sen aavan, koskemattoman lumen. Korvissani soi nopeatoempoinen duurikappale. Silmäni levisivät teevadin kokoisiksi ja lähdin harppomaan. Lumi pöllysi. Käteni lensivät levälleen. Suu oli leveässä virneessä ja koin olevani jossain elokuvassa.



Se leffa oli komedia. Juostuani kentän päähän ja käännyttyäni näin mäen päällä olevissa kienuissa todistajia, jotka olivat pysähtyneet hämmentyneinä. Häivän lipeän eli lievän häpeän ja veren maku suussani päätin juosta samalla tavoin toiseen päähän. Se oli harhautus, jotta silminnäkijät luulisivat minun tekeväni jotakin hankitreeniä (mitä se puoliksi olikin).

Kotona odotti viimeinen satsi porkkanalaatikkoa, naistenlehtiä ja lämmin sauna. Mä koen itteni joksikin voimakkaaksi supernaiseksi ja luulen pystyväni mihin vaan.

Tää oli hyvä päivä. Huomenna on viimeinen työpäivä. Sunnuntaina ajan Ouluun. Ja tiedän jo nyt, että maanantaista tulee paras päivä.