Jatkan nyt edellistä opintoihini liittyvää postausta ja kerron, millaista opettajaksi opiskeleminen on fuksin silmin näin käytännössä.
Kandin vaiheeseen tarvitaan 180 opintopistettä, joista on tililleni onnellisesti syksyn aikana napsahtanut 6,5 (matiikan didaktiikkan ja tieteellisen viestinnän pistehiä odotellen), ja maisterin laajuus on puolestaan 120. Tenttejä on tähän mennessä ollut kaksi, yksi tulee ens viikon keskiviikkona ja loput tämän vuoden puolella tehtävistä suorituksista tulee olemaan erilaisia ryhmätöitä ja portfolioita. Noiden ryhmätöiden ja portfolioiden palauttaminen stressaa, kun asiat on kesken. Tentteihin luku on lähinnä itsestä kiinni, mutta ensi viikon didaktiikan tentti suoritetaan ryhmänä. Meillä painotetaan muutenkin ihan hirveästi sitä, miten ryhmässä on voimaa ja miten ryhmässä opitaan parhaiten, eli yksin pakertamista on melkoisen vähän.
Luokanopettajan koulutuksessa tuntuu olevan hirveästi kaikenlaista käytännön hommaa: teknistä käsityötä, tekstiilityötä, liikuntaa eri muodoissa, musiikkia, kuvista... kaikkea mitä peruskoulussa alaluokilla yleensäkin opiskellaan. Lisäksi on sitten näitä kuivia eli didaktiikkaa (= miten opetetaan), kasvatustiedettä ja muita jänniä. Niin ja sitä tieteellistä viestintää, eli lähinnä miten tuotetaan tieteellistä tekstiä.
Neulahuovutettu mörkö
Virkattuja lasinalustoja
Kankaanpainantatyö
Yliopistolla on paljon kivoja paikkoja: meidän ainejärjestön (Oulun Pedagogian Ylioppilaat eli Pedo) kahvio, Snellu ja Bulimia (eli Snellmania ja Julinia, ravintoloita) ja vaikka se puukässän luokka. Mulle mieluisimpia paikkoja on pianoluokat, eli ne noin viiden neliön huoneet, jotka on varustettu parilla tuolilla ja pianolla. Ne käy niin harjoittelu- kuin terapiahuoneina: ollaan siellä kavereiden kans musisoitu ja puhuttu vaikeistakin asioista. Siinä on jotain, kun saa olla pienessä hiljaisessa paikassa rauhassa ja kuunnella tai tuottaa musiikkia.
Parasta on kaikki. Tykkään ihan kaikesta, jopa siitä didaktiikasta, vaikka se on työlästä ja raakaa teoriaa ja filosofiaa. Musiikki on mun lempiaine, mutta opettaja on... ei-niin-mieluisa. Nekin tunnit paranee kummasti, kun pitää itse tunnelmasta kiinni ja on innolla ja rennolla otteella mukana.
Parasta on myös se, että meidän koulussa kaikki tukee toisiaan. Paras esimerkki on varmaan viime torstain puukässän tunti: en oo kolmosluokan jälkeen astunut teknisen työn luokkaan (paitsi keväällä sijaisena, voitte kuvitella kuinka hyödyllinen ope olin), joten paineet on kovat, kun opettaja toivoo meidän käyttävän töissämme oikohöylää, sirkkeliä ja muista isoja työkaluja. En uskaltanut ekalla tunnilla pyytää keneltäkään apua, joten meinasin jättää koko homman kesken. Laitoin opettajalle sähköpostia, jossa panikoin, kysyin miljoona kysymystä ja panikoin vielä lisää. Opettaja sanoi nou hätä, vastasi kysymyksiin ja kehotti myös luottamaan luokkakavereiden apuun. Siellä meikäläinen lopulta höyläsi, sirkkelöi ja liimasi ja sai kuin saikin aikaan rungon rasiaa varten. Ja sitten siihen päälle muutama mun luokkalainen poika sanoi "Hyvä Sanna". Ette usko, miten paljon itseluottamusta ryhmän jäsenten tekemät pikkujutut voi antaa eteenpäin jatkamista varten. En meinaan melkein malttanut lähteä siellä pois kello kuus torstai-iltana.
Essin kans vähä puukässää
Monena päivänä on tuntunut siltä, että ois kiva laittaa herätyskello kiinni ja jatkaa unia. Kun yliopiston oven aukaisee ja näkee kavereiden kasvot, ei enää tunnukaan niin ikävältä ja elämä hymyilee. Ne auttaa miestä mäessä. Kukaan ei kilpaile keskenään, vaan on valmis antamaan neuvoja ja tukea sitä tarvittaessa. Ja pitämään hauskaa...
Minä, Mirkku ja Abdullah Amoré fuksisuunnistuksessa - meidän luokka voitti!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti