Juuri kun sanoin, etten kirjottais mistään kassatyöstä pyörrän päätökseni. Aiheena tällä kertaa ne miesasiakkaat, jotka eivät osaa käyttäytyä ihmisiksi.
Olin töissä tiistaina iltavuorossa. Asiakkaita tuli ja meni. Sitten tuli tämä miesasiakas: iäkkäämpi mies, sytyttämätön sikari suupielestä roikkuen. Piippasin herran pienet ostokset ja ilmoitin yhteissumman. Asiakas ojentaa käteistä, sitten käytiin seuraava keskustelu:
Minä: "Oisko plussakorttia ollu?"
Asiakas: "Onkse jotain syötävää?"
Minä: "Hehheh no ei oo..."
Asiakas: "No anna sitte vaa rahaa takasi."
Alan kaivaa vaihtorahoja kassasta, kun herra päättää vähän vitsailla:
"Sut mä kyllä voisin syödä..."
En enää muista loppuja, näin niin pahasti punaista. Paiskasin vaihtorahat tiskille ja palvelin seuraavan asiakkaan savu korvista nousten.
Mikä se on, että pitää ladella tommosia törkeyksiä? Hä? Mulle on ennenkin sattunut jotain vastaavaa ja aina suutun niin perkeleesti. Ikävin on varmaan, kun olin vielä alaikäisenä puutarhalla töissä ja eräs raksamies tuli ostamaan kukkia korvaukseksi asiakkaalleen, kun olivat sattuneet jonkin kukkaistutuksen rakennustouhuissaan tuhoamaan. Asiakkaan miettiessä tarvittavien taimien lukumäärää kysyin istutuslaatikon kokoa. Asiakas nappaa reteästi takataskustaan mittanauhan ja alkaa mittaamaan takamukseni leveyttä. Mitä vittua?? Lopuksi se antaa mulle kasan kolikoita ja käskee pitää vaihtorahat. Melkein heitin ne sen ukon perään muutamien kielikukkasten saattelemina, mutta en sitten kuitenkaan.
Mitä asiakaspalvelija voi sanoa tuommoisessa tilanteessa? Pitäiskö alentua yhtä kamalaksi vai pitää suu kiinni? En koskaan tilanteen tullen tiedä, siksi olen hiljaa.
Oon sitä mieltä, että jos asiakaspalvelutilanteessa osata sanoa mitään asiallista, on parempi pitää turpa kiinni. Eikö?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste avautuminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste avautuminen. Näytä kaikki tekstit
torstai 13. kesäkuuta 2013
perjantai 2. marraskuuta 2012
10 000 biisiä ja kolme pientä sanaa
Kattelin taas Last.fm-profiiliani ja hoksasin kuunnelleeni jälleen pyöreiden tuhansien verran biisejä. Nyt oon kuunnellu lastin mukaan 10 000 biisiä, ja tuo tähtibiisi sattui olemaan mun tänhetkinen lempparini Anna Puun Kolme pientä sanaa.
Tuo biisi on mulle tosi tärkeä. Se koskettaa mun elämääni useammalla tasolla. Ekan kerran kuulin ton ajellessani sateisena aamuna Heinäpäähän autolla. Laulu maalasi alussa kauniin idyllin, mutta kymmenessä sekunnissa se hajotti sen. Kertsi kuitenkin tuo positiivisen sävyn kappaleeseen - ja oikeastaan mun osallani koko loppupäivään.
Tänään oli koulussa aivan mahtavaa. Meillä alkoi aiemmin tällä viikolla kurssi, joka kulkee nimellä Turvallinen ja välittävä vuorovaikutus kasvatusympäristössä. Siellä puhuttiin tänään muun muassa siitä, mitä on välittäminen ja rakkaus. Vuodenvaihteen aikaan kirjoitin siitä, miten aina haaveilen rakkaudesta ja et miten haluaisin tietää, mitä mieltä olen asioista. Nyt olen jotain mieltä, etenkin tuosta rakkaudesta. En vielä tiedä siitä oikeastaan juuri mitään, mutta haluan ottaa selville ja tutkia.
Kun kirjoitin esseetä itsestäni ja perustelin mun pääsyäni luokanopekoulutukseen pääsykoetta varten, kerroin vahvuuteni olevan inhimillinen välittäminen. Minusta kaikki ihmiset on yhtä tärkeitä ja kaikki ansaitsee välittämistä ja rakkautta, mitä mullakin on jaettavana yllin kyllin. Välillä se on hukassa, mutta on se siellä. Oon kiitollinen, että oon itsekin saanut siitä osani, että voin sitä muillekin jakaa.
Pitäkää niitä ovia raollaan ja asettakaa ittenne haavoittuviksi, se antaa lopulta aika paljon takasin. Hyvää, turvallista ja lämmintä viikonloppua teille kaikille ♥
Tuo biisi on mulle tosi tärkeä. Se koskettaa mun elämääni useammalla tasolla. Ekan kerran kuulin ton ajellessani sateisena aamuna Heinäpäähän autolla. Laulu maalasi alussa kauniin idyllin, mutta kymmenessä sekunnissa se hajotti sen. Kertsi kuitenkin tuo positiivisen sävyn kappaleeseen - ja oikeastaan mun osallani koko loppupäivään.
Tänään oli koulussa aivan mahtavaa. Meillä alkoi aiemmin tällä viikolla kurssi, joka kulkee nimellä Turvallinen ja välittävä vuorovaikutus kasvatusympäristössä. Siellä puhuttiin tänään muun muassa siitä, mitä on välittäminen ja rakkaus. Vuodenvaihteen aikaan kirjoitin siitä, miten aina haaveilen rakkaudesta ja et miten haluaisin tietää, mitä mieltä olen asioista. Nyt olen jotain mieltä, etenkin tuosta rakkaudesta. En vielä tiedä siitä oikeastaan juuri mitään, mutta haluan ottaa selville ja tutkia.
Kun kirjoitin esseetä itsestäni ja perustelin mun pääsyäni luokanopekoulutukseen pääsykoetta varten, kerroin vahvuuteni olevan inhimillinen välittäminen. Minusta kaikki ihmiset on yhtä tärkeitä ja kaikki ansaitsee välittämistä ja rakkautta, mitä mullakin on jaettavana yllin kyllin. Välillä se on hukassa, mutta on se siellä. Oon kiitollinen, että oon itsekin saanut siitä osani, että voin sitä muillekin jakaa.
Pitäkää niitä ovia raollaan ja asettakaa ittenne haavoittuviksi, se antaa lopulta aika paljon takasin. Hyvää, turvallista ja lämmintä viikonloppua teille kaikille ♥
maanantai 20. elokuuta 2012
Pahki
Jo pitkään oon halunnut avautua ihan toden teolla minua ärsyttäneestä asiasta.
Se on ihmiset. Liikenteessä. Tarkemmin sanottuna kevyen väylän tienkäyttäjät saa mut ihan raivon partaalle.
Pyöräilin (huomaa imperfekti, olen nyt lomalla!) töihin normaalisti. Usein sää oli mukava, aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Minä en niitä kuunnellut, minulla on mp3-soitin. Tahti on kova, töihin on ehdittävä ajoissa. Pitää vaihtaa hikinen t-paita ja vielä hikisemmät työhousut hikiselle iholle. On kiire.
Sitten siihen tulee sellainen. Jalankulkija.
Se kävelee keskellä tietä. Päässäni kilahtaa kuin härällä punaisen vaatteen nähdessään. Sieraimistanikin tulee sellaista höyryä kuin härällä. Pudistan päätäni, rinkutan pyöränkelloani ja kurvaan ohi. Pudistan päätäni edelleen, jotta jalankulkija näkee pahennukseni. Perkele hidasti mun matkaani!
Entäs sitten, kun kävelijöitä on kaksi tai useampi? Entä jos ne on pyöräilijöitä? Ärsyyntymiseni nousee korkeampaan potenssiin, pyöränkelloni huutaa armoa ja muut kulkijat pelästyvät puolikuoliaaksi. Heidän reaktionsa on hajaantuminen. HAJAANTUMINEN TIEN MOLEMMIN PUOLIN, jolloin ainakin Oulussa on toisinaan vaikeaa päästä läpi kapeiden teiden vuoksi. Saatanan saatana sentään!!
Kaikkein pahinta on keskustassa pyöräileminen päiväsaikaan. Ei jumalauta, siellä ei ole liikennesääntöjä enää lainkaan, vaanvallalla ovat villin lännen lait: ihmiset menevät sikin sokin sinne tänne ilman logiikaa. Pyöräileppä siinä ilman pahki ajamisia.
Onneksi minä osaan liikennesäännöt ja taidan liikenne-etiketin. Etenkin viikonloppu- tai keskiviikkoriennoissa pyörällä väistely tulee ikään kuin luonnostaan. Kävellä osaan. Suoraan ja mutkitellen. Taakse ei kannata katsoa, koska edessä tapahtuu kaikki. Joskus katson puunlatvoja niin, että väistän automaattisesti ojaan. Pyörällä.
Totuushan on, että tielläni olevat liikenteen kanssakäyttäjät vituttaa mua suuresti. Ärsyynnyn juurikin kuvailemallani tavalla, etenkin jos on kiire tai paha päivä. Olen kuitenkin varsinkin jalan kulkiessani aivan samanlainen taivastelija kuin kaikki ne, jotka haluaisin pois teiltä. Sitä se teettää, kun on tottunhyt tyhjiin pyöräteihin landella.
P.S. Turusa!
Se on ihmiset. Liikenteessä. Tarkemmin sanottuna kevyen väylän tienkäyttäjät saa mut ihan raivon partaalle.
Pyöräilin (huomaa imperfekti, olen nyt lomalla!) töihin normaalisti. Usein sää oli mukava, aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Minä en niitä kuunnellut, minulla on mp3-soitin. Tahti on kova, töihin on ehdittävä ajoissa. Pitää vaihtaa hikinen t-paita ja vielä hikisemmät työhousut hikiselle iholle. On kiire.
Sitten siihen tulee sellainen. Jalankulkija.
Se kävelee keskellä tietä. Päässäni kilahtaa kuin härällä punaisen vaatteen nähdessään. Sieraimistanikin tulee sellaista höyryä kuin härällä. Pudistan päätäni, rinkutan pyöränkelloani ja kurvaan ohi. Pudistan päätäni edelleen, jotta jalankulkija näkee pahennukseni. Perkele hidasti mun matkaani!
Entäs sitten, kun kävelijöitä on kaksi tai useampi? Entä jos ne on pyöräilijöitä? Ärsyyntymiseni nousee korkeampaan potenssiin, pyöränkelloni huutaa armoa ja muut kulkijat pelästyvät puolikuoliaaksi. Heidän reaktionsa on hajaantuminen. HAJAANTUMINEN TIEN MOLEMMIN PUOLIN, jolloin ainakin Oulussa on toisinaan vaikeaa päästä läpi kapeiden teiden vuoksi. Saatanan saatana sentään!!
Kaikkein pahinta on keskustassa pyöräileminen päiväsaikaan. Ei jumalauta, siellä ei ole liikennesääntöjä enää lainkaan, vaanvallalla ovat villin lännen lait: ihmiset menevät sikin sokin sinne tänne ilman logiikaa. Pyöräileppä siinä ilman pahki ajamisia.
Onneksi minä osaan liikennesäännöt ja taidan liikenne-etiketin. Etenkin viikonloppu- tai keskiviikkoriennoissa pyörällä väistely tulee ikään kuin luonnostaan. Kävellä osaan. Suoraan ja mutkitellen. Taakse ei kannata katsoa, koska edessä tapahtuu kaikki. Joskus katson puunlatvoja niin, että väistän automaattisesti ojaan. Pyörällä.
Totuushan on, että tielläni olevat liikenteen kanssakäyttäjät vituttaa mua suuresti. Ärsyynnyn juurikin kuvailemallani tavalla, etenkin jos on kiire tai paha päivä. Olen kuitenkin varsinkin jalan kulkiessani aivan samanlainen taivastelija kuin kaikki ne, jotka haluaisin pois teiltä. Sitä se teettää, kun on tottunhyt tyhjiin pyöräteihin landella.
P.S. Turusa!
sunnuntai 3. kesäkuuta 2012
Lepopäivä
Ajattelin nyt pelkkien kuvien sijaan kirjoitella vähän siitä, mitä mulle nyt ihan oikeasti kuuluu.
Aloitin tosiaan kesätyöt torstaina. Olin muutaman päivän jo huhti-toukokuussa, mutta nyt mulla on töitä ihan kunnolla viitenä päivänä viikossa. Ja jep, kassahommia. Ei niin hohdokasta, mutta tienaanpahan monta rahaa. Tämä kesäkuu menee vielä kitkutellessa, sillä viime kuussa ei niitä työtunteja kertynyt kuin 13. Haluan ja tarvitsenkin paljon asioita, kuten hiustenleikkuun ja uudet kuulokkeet, mutta moisiin ei ole nyt varaa. Odottelen heinäkuun alkuun.
Koulujutut on ihan kunnolla ohi tältä keväältä. Tilillä on pinossa 60,5 opintopistettä, vielä pitäisi tulla 4,5. Wau! Olen ylpeä itsestäni. Selvisin, vaikka melkeinpä koko kevään pelkäsin jotain ihan päinvastaista.
Viime aikoina olen pelännyt vähän vaikka mitä: koulua, töitä, yksinäisyyttä. Sille pelolle on nyt tilaa, kun kaverit haihtui töihin muille paikkakunnille. Mulla on niitä kauhea ikävä koko ajan, haluan seuraa ja meteliä ympärilleni. Olisi sittenkin ehkä pitänyt mennä Kemiin töihin, että olisi saanut olla kotonakotona. Olin ihan onnessani, kun sain alkuviikosta kuitenkin viettää kolme yötä äipän helmoissa. Siellä on niin kovin hyvä olla.
Onneksi hellu tulee tänne ihan kohta ja on täällä viikon. Vaikka käyn töissä suunnilleen kuusi tuntia kerrallaan, on meillä vuorokaudesta kuitenkin 18 tuntia toisillemme. Ja ne kaksi vapaapäivää. Onni.
Tänään on ollut hyvä päivä, kun nukuin, pakotin itseni vähän urheilemaan ja söin ihan liikaa. Katsoin myös Ally McBealin viimeisenkin jakson ja mietin kuumeisesti, millä korvaan elämää tulevaisuudessa. Tämmöset sarjojen loppumiset on ihan kamalia! :D Haluaisin kattoa tuota vielä vaikka kuinka, tuo loppuikin niin, että se vois vielä jatkua... Piru. Ei muuta ku uutta sarjaa metsästämään, hyviä ehdotuksia ainakin on sadellut vaikka kuinka.
Kylvettäkää, syöttäkää ja hoitakaa itseänne tänä iltana, niin minäkin teen. :)
maanantai 7. toukokuuta 2012
Vakavasti
Meillä oli tänään toiseksi viimeinen kerta pedagogista seminaaria. Tehtiin harjoitus, jonka aiheena olivat erilaiset tunnetaitopiirteet. Harjoituksen jälkeen keskusteltiin ajatuksistamme ja mä kerroin, miten oon tottunut aina siihen, et kaikki tehdään yksin, mutta et tuolla koulussa korostetaan yhteistyötä. Ja et miten haluan, et mun asiat on mun kontrolloitavissa, et miten esimerkiksi luokassa opettajana ollessani saatan ehkä vaatia totaalihiljaisuutta, vaikka se ei ole mahdollista luokassa, jossa oppilaita on 30.
Myönnän, olen perfektionisti. Haluan, et asiat on hallussa, et ne menee tosi hyvin, mielellään täydellisesti. Haluan olla myös paras kaikessa. Koitan päästä tästä piirteestä eroon, koska täydellisyyden tavoittelu lopulta syö ihmisen.
Englannin reissun jälkeen mua ei ole ahdistanut enää tippaakaan mitkään koulujutut. Heitin kasvatusfilosofiaankin sen suuremmin kertaamatta tenttivastaukset. Saa nähdä, miten kävi. Koitan hokea itselleni, että ei kaikkea tartte ottaa niin vakavasti. Että elämä kantaa, vaikken ehkä pääsisi jotain kurssia heti ekalla yrittämällä läpi.
Inhoan sitä, kun ihmiset sanoo "Kyllä se siitä", kun ei se vaan aina siitä. Sen eteen tulee tehdä jotain. Aina ei jaksa. Pari kuukautta sitten itkin lohduttomana ja tuijotin tietokonetta tuntien syyllisyyttä, kun en tehnyt sen edessä töitä. En pystynyt. Eikä se vain siitä. Onneksi Anriikka vei mut luokseen ja sanoi, että tuommoisessa tilassa ei auta edes yrittää työskennellä minkään muun kuin oman mielen tasapainottamisen eteen.
Seminaarin vetäjä sanoi, että opettajan työtä helpottaa, jos ei yritä saada totaalista kontrollia. Tämä pätee mitä luultavimmin koko elämään. Never give up, but always let go. Oon kirjoittanut tästä jo aiemmin, melkeinpä tasan vuosi sitten juuri ennen VAKAVA-koetta. Tämän ohjeen voisin osoittaa kaikille teille, jotka siihen kokeeseen osallistuvat huomenna. Toivon teille tsemppiä!
Koulu, lopu jo. Ja aika, kulu nopeammin. Haluan jo junan kyytiin!
Englannin reissun jälkeen mua ei ole ahdistanut enää tippaakaan mitkään koulujutut. Heitin kasvatusfilosofiaankin sen suuremmin kertaamatta tenttivastaukset. Saa nähdä, miten kävi. Koitan hokea itselleni, että ei kaikkea tartte ottaa niin vakavasti. Että elämä kantaa, vaikken ehkä pääsisi jotain kurssia heti ekalla yrittämällä läpi.
Inhoan sitä, kun ihmiset sanoo "Kyllä se siitä", kun ei se vaan aina siitä. Sen eteen tulee tehdä jotain. Aina ei jaksa. Pari kuukautta sitten itkin lohduttomana ja tuijotin tietokonetta tuntien syyllisyyttä, kun en tehnyt sen edessä töitä. En pystynyt. Eikä se vain siitä. Onneksi Anriikka vei mut luokseen ja sanoi, että tuommoisessa tilassa ei auta edes yrittää työskennellä minkään muun kuin oman mielen tasapainottamisen eteen.
Seminaarin vetäjä sanoi, että opettajan työtä helpottaa, jos ei yritä saada totaalista kontrollia. Tämä pätee mitä luultavimmin koko elämään. Never give up, but always let go. Oon kirjoittanut tästä jo aiemmin, melkeinpä tasan vuosi sitten juuri ennen VAKAVA-koetta. Tämän ohjeen voisin osoittaa kaikille teille, jotka siihen kokeeseen osallistuvat huomenna. Toivon teille tsemppiä!
Koulu, lopu jo. Ja aika, kulu nopeammin. Haluan jo junan kyytiin!
sunnuntai 15. huhtikuuta 2012
Voi elämä, minkä teet
Mainitsin jo taannoin, että koulu tuntuu ahdistavalta. Siltä se tuntuu edelleenkin, välillä ahdistaa ihan kunnolla. En luota itseeni. Pelkään jatkuvasti, etten osaa, etten ymmärrä, etten ehdi ja ahdistun ajatellessani kaiken tuon seurauksia. Joka aamu herätessäni sydäntä painaa, kun pelottaa.
Siksi kirjoitin itselleni listan, jossa lukee, mitä minun pitää vielä koulun vuoksi tehdä tässä reilun kuukauden aikana. Ei tullut kuin neljä ranskalaista viivaa. Miksi minä panikoin?
Koulun lisäksi käyn nyt töissä. Oon toukokuun loppuun saakka töihin kutsuttava, eli mulla ei ole varinaista tuntimäärää määritelty viikolle. Tällä viikolla mulla oli kaksi vuoroa, torstaina ja perjantaina, ja se oli kivaa. Jopa ihanaa. Sain hetkeksi tehdä jotain, mikä vie ajatukset pois koulujutuista. Se on ihan terapiaa. Varsinkin, kun se työporukka siellä on aika uskomattoman kiva. En olisi koskaan uskonut, että sanoisin tämän, mutta kassatätinä työskentely ei oikeastaan ole hullumpaa.
Päätin pakata laukkua. Keskiviikkona suuntaan takaisin Englantiin viikoksi. Vietän aikaa hostien ja ystävien kanssa, syön, juon, juhlin ja toteutan yhden suurimmista unelmistani: meen katsomaan Cirque du Soleilin Alegrian!!! Oon haaveillut siitä 10-vuotiaasta saakka, kun näin sen erään kerran telkkarista. Ensi perjantaina unelma toteutuu. En oikein käsitä sitä vieläkään. Katsotaan muutaman päivän päästä uudelleen...
Eli tekemistä riittää. Onneksi, jotta päivät kuluisi nopeampaa. Haluan jo kuukauden päähän. Siihen saakka skypetän, haaveilen, pillitän, ja rallatan tällaisia:
Siksi kirjoitin itselleni listan, jossa lukee, mitä minun pitää vielä koulun vuoksi tehdä tässä reilun kuukauden aikana. Ei tullut kuin neljä ranskalaista viivaa. Miksi minä panikoin?
Koulun lisäksi käyn nyt töissä. Oon toukokuun loppuun saakka töihin kutsuttava, eli mulla ei ole varinaista tuntimäärää määritelty viikolle. Tällä viikolla mulla oli kaksi vuoroa, torstaina ja perjantaina, ja se oli kivaa. Jopa ihanaa. Sain hetkeksi tehdä jotain, mikä vie ajatukset pois koulujutuista. Se on ihan terapiaa. Varsinkin, kun se työporukka siellä on aika uskomattoman kiva. En olisi koskaan uskonut, että sanoisin tämän, mutta kassatätinä työskentely ei oikeastaan ole hullumpaa.
Päätin pakata laukkua. Keskiviikkona suuntaan takaisin Englantiin viikoksi. Vietän aikaa hostien ja ystävien kanssa, syön, juon, juhlin ja toteutan yhden suurimmista unelmistani: meen katsomaan Cirque du Soleilin Alegrian!!! Oon haaveillut siitä 10-vuotiaasta saakka, kun näin sen erään kerran telkkarista. Ensi perjantaina unelma toteutuu. En oikein käsitä sitä vieläkään. Katsotaan muutaman päivän päästä uudelleen...
Eli tekemistä riittää. Onneksi, jotta päivät kuluisi nopeampaa. Haluan jo kuukauden päähän. Siihen saakka skypetän, haaveilen, pillitän, ja rallatan tällaisia:
Kirjoitin uuden vuoden tiimoilla postauksen, jossa lupasin ottaa selvää omista mielipiteistäni ja arvoistani sekä lopettaa rakkaushöpötyksistä haaveilun. Olen ottanut selvää niistä arvoista ja mielipiteistä niin urakalla koulun vuoksi, että päätä huimaa ja ahdistaa. Olen siitä toisaalta erittäin iloinen. Huomasin nimittäin, että välittäminen, hyvät ihmissuhteet ja läheisyys ovat minun arvoasteikossani erittäin korkealla. :)
perjantai 16. maaliskuuta 2012
Uni is a tough mistress
Spotifysta kuulee koko ajan yhteishakumainoksia. Muistan ne viimevuodelta kans kun luin VAKAVAan ja tuskailin. Halusin tänne niin kovasti. Nyt oon saavuttanu tavoitteeni ja opiskelen unelma-ammattiani varten.
Mutta on se vaan joskus aivan helvetin vaikeaa. Alkuvuosi oli tosi löysää, nyt tuntuu et seinät kaatuu päälle yhden kurssin takia. Kavatussosiologia on vaikeaa ja siitä vaaditaan melkoisia suorituksia läpi päästäkseen.
Miksi tien opettajuuteen pitää olla näin vaikea? Teoriaa menee semmoisella tasolla, etten tunne tarvitsevani sitä hirveästi käytännössä. Ehkä viisaammat tiesi paremmin kun tekivät opetussuunnitelmaa ja laittoivat sinne kasvatussosiologian peruskursseihin.
Kaks viimeistä päivää oli ihan kamalia. Kävin kuitenkin haalaribileissä ja talviriehassa. Ne oli aika pelastus, kun sai ajatella muutakin kuin sitä perkeleen sosiologiaa. Ja onneks on kaverit, jotka pitää kädestä kiinni ku itkettää. Mulla on ihan paras luokka, kun ne pitää huolta musta.
Päätin myös mennä äitin huomaan viikonlopuksi. En jaksa olla nyt aikuinen. Haluan, että mua hoidetaan ja et musta pidetään huolta.
Mutta opettaja musta tulee, sen päätin.
Mutta on se vaan joskus aivan helvetin vaikeaa. Alkuvuosi oli tosi löysää, nyt tuntuu et seinät kaatuu päälle yhden kurssin takia. Kavatussosiologia on vaikeaa ja siitä vaaditaan melkoisia suorituksia läpi päästäkseen.
Miksi tien opettajuuteen pitää olla näin vaikea? Teoriaa menee semmoisella tasolla, etten tunne tarvitsevani sitä hirveästi käytännössä. Ehkä viisaammat tiesi paremmin kun tekivät opetussuunnitelmaa ja laittoivat sinne kasvatussosiologian peruskursseihin.
Kaks viimeistä päivää oli ihan kamalia. Kävin kuitenkin haalaribileissä ja talviriehassa. Ne oli aika pelastus, kun sai ajatella muutakin kuin sitä perkeleen sosiologiaa. Ja onneks on kaverit, jotka pitää kädestä kiinni ku itkettää. Mulla on ihan paras luokka, kun ne pitää huolta musta.
Päätin myös mennä äitin huomaan viikonlopuksi. En jaksa olla nyt aikuinen. Haluan, että mua hoidetaan ja et musta pidetään huolta.
Mutta opettaja musta tulee, sen päätin.
Siperia opettaa - niin minäkin. Nuff said.
maanantai 16. tammikuuta 2012
Seinään - pahki
Tämä oli täysin mun oma valintani. Halusin ottaa aikaa. Halusin keskittyä. Nyt en tiedä, oliko se viisas päätös.
Havahduin tähän ihan hetki sitten. Ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen.
Mulla ei oo harrastusta.
Mulla on ilmeisesti aina ollut jokin velvoite jonnekin tekemään jotakin vähintään kerran viikossa 16 vuoden ajan, sillä en osaa nyt olla paikoillani ollenkaan. Päätin olla hakematta R.U.R. -näytelmään, jotta mulla olis aikaa lentää uukoohon huhtikuussa. Ja että ehtisin tehdä koulujutut kunnolla. Hienossa jamassa ollaan: oon eilen kattonu yhteensä yhdeksän jaksoa Ally McBealia ja tänään katsoin yhden. Ja huomasin olevani ikään kuin ähkyssä.
Ilmoitin harrastuksettomuushavainnostanin myös Faebookissa, mihin Jukka ystävällisesti vastasi tällä kuvalla.
Mitäs hittoa sitä tänään tehtäisiin? Tai oikeastaan koko keväällä?
Havahduin tähän ihan hetki sitten. Ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen.
Mulla ei oo harrastusta.
Mulla on ilmeisesti aina ollut jokin velvoite jonnekin tekemään jotakin vähintään kerran viikossa 16 vuoden ajan, sillä en osaa nyt olla paikoillani ollenkaan. Päätin olla hakematta R.U.R. -näytelmään, jotta mulla olis aikaa lentää uukoohon huhtikuussa. Ja että ehtisin tehdä koulujutut kunnolla. Hienossa jamassa ollaan: oon eilen kattonu yhteensä yhdeksän jaksoa Ally McBealia ja tänään katsoin yhden. Ja huomasin olevani ikään kuin ähkyssä.
Ilmoitin harrastuksettomuushavainnostanin myös Faebookissa, mihin Jukka ystävällisesti vastasi tällä kuvalla.
Mitäs hittoa sitä tänään tehtäisiin? Tai oikeastaan koko keväällä?
lauantai 31. joulukuuta 2011
Jäljet hankeen jää
Ei tarvita kuin yksi pannahisen kahvikuppi kello seitsemältä, jotta meikäläinen on aamuyöllä sentimentaalisissa vuodenvaihdeviilikissä. Sillä se väsymys lähtee millä se on tullutkin, ratkaisen ongelman juomalla kahvia huomennakin.
Mitä mulla on kädessä tämän vuoden jälkeen? Enemmän kuin ikinä tähän saakka: pisimmät työsuhteet, pätäkkää, unelmien opiskelupaikka, uskomattomia uusia ystäviä ja sitä uskomattomampia vanhoja ystäviä. Kaikki hyvin, ainakin näennäisesti. En valita. Mutta...
...vedetäänpä silti matto edellisten sanojen alta. Aina minä löydän jotain, mitä minä en ole vielä saavuttanut, mainittakoon nyt vaikka esimerkiksi se maaginen 55 kg puntarin digitaalinäytössä.
Olen ystävieni suusta kuullut sanoja, jotka ahdistavat minua. Ne liittyvät mielipiteisiin ja niiden perusteluihin. Ne ovat niin hyviä, että ne ahdistavat minua. Itse en tiedä, mitä puoluetta kannatan, mitä minä edustan ja arvostan. Kun kuulen ihmisten puhuvan, minä ahdistun ja koen itseni ala-arvoiseksi kakaraksi. Itse muodostan mielipiteitä maalauksista, musiikista ja ihmissuhteista. Onko maailmani oikeasti niin ahdas? Analysoin sydämen asioita niin hanakasti, että unohdan ympärillä olevan maailman toisinaan kokonaan. Myönnettäköön tähän väliin, että katsoin ensimmäiset uutiset varmaan kolmeen kuukauteen tänä iltana. En lue uutisia netistä tai lehdistä saatika katso niitä telkkarista. Arvostan ihmisiä, jotka kykenevät pysymään ajan hermolla ja olemaan asiosita jotakin mieltä. Ja vielä perustelemaan ajatuksena. (Et arvaakaan, miten paljon arvostan sinua.)
Minun uutiseni liittyvät minun maailmaani. Minulle on tärkeää, mitä minun ja läheisteni elämässä tapahtuu. Tiedän pienten piirieni syy-seuraussuhteet, analysoin niitä ja ennustan tulevaa.
Mutta eivätkö kaikki tee niin?
Voisin myös myöntää muodostavani jatkuvasti omaa filosofiaani rakkaudesta. Voi saamarin saamarin saamari kun mua PÄNNII, että olen niin aivopesty, että elämässä tärkeintä minulle on se kliseinen rakkaus. Haluan ja etsin sitä. Jatkuvasti. Tietoisesti ja tiedostamatta.
Olen asunut nyt omillani jonkin aikaa ja aloittanut Oman Elämäni. Koen sen alkaneen puolitoista vuotta sitten, mutta koen yhä olevani aika hemmetin hukassa. Olisiko aika oikeasti ymmärtää jotain?
Haluaisin osata keskustella oikeista asioista ja olla jotain mieltä. Tuleva ammattinikin vaatii kannan ottamista. Ette arvaakaan, miten joskus kadehdin niitä, jotka avaavat suunsa luentosaleissa. Haluaisin minäkin, mutta minulla ei ole sanottavaa.
Jos minä jotain voisin itselleni luvata tulevalle vuodelle, lupaisin ottavani hanakammin selvää, mitä minä elämältäni haluan ja minkä takana minä seison. Avartavani maailmaa oman navan ulkopuolelle ja tiedostavan sen, mitä lähiympäristöni ulkopuolella tapahtuu. Lopettavan sen rakkaudesta haaveilemisen ja nauttivan siitä, että kykenen pyörittämään omaa pikku elämääni kohtuullisen hyvin ihan itsekin.
Lupaanko?
Mitä mulla on kädessä tämän vuoden jälkeen? Enemmän kuin ikinä tähän saakka: pisimmät työsuhteet, pätäkkää, unelmien opiskelupaikka, uskomattomia uusia ystäviä ja sitä uskomattomampia vanhoja ystäviä. Kaikki hyvin, ainakin näennäisesti. En valita. Mutta...
...vedetäänpä silti matto edellisten sanojen alta. Aina minä löydän jotain, mitä minä en ole vielä saavuttanut, mainittakoon nyt vaikka esimerkiksi se maaginen 55 kg puntarin digitaalinäytössä.
Olen ystävieni suusta kuullut sanoja, jotka ahdistavat minua. Ne liittyvät mielipiteisiin ja niiden perusteluihin. Ne ovat niin hyviä, että ne ahdistavat minua. Itse en tiedä, mitä puoluetta kannatan, mitä minä edustan ja arvostan. Kun kuulen ihmisten puhuvan, minä ahdistun ja koen itseni ala-arvoiseksi kakaraksi. Itse muodostan mielipiteitä maalauksista, musiikista ja ihmissuhteista. Onko maailmani oikeasti niin ahdas? Analysoin sydämen asioita niin hanakasti, että unohdan ympärillä olevan maailman toisinaan kokonaan. Myönnettäköön tähän väliin, että katsoin ensimmäiset uutiset varmaan kolmeen kuukauteen tänä iltana. En lue uutisia netistä tai lehdistä saatika katso niitä telkkarista. Arvostan ihmisiä, jotka kykenevät pysymään ajan hermolla ja olemaan asiosita jotakin mieltä. Ja vielä perustelemaan ajatuksena. (Et arvaakaan, miten paljon arvostan sinua.)
Minun uutiseni liittyvät minun maailmaani. Minulle on tärkeää, mitä minun ja läheisteni elämässä tapahtuu. Tiedän pienten piirieni syy-seuraussuhteet, analysoin niitä ja ennustan tulevaa.
Mutta eivätkö kaikki tee niin?
Voisin myös myöntää muodostavani jatkuvasti omaa filosofiaani rakkaudesta. Voi saamarin saamarin saamari kun mua PÄNNII, että olen niin aivopesty, että elämässä tärkeintä minulle on se kliseinen rakkaus. Haluan ja etsin sitä. Jatkuvasti. Tietoisesti ja tiedostamatta.
Olen asunut nyt omillani jonkin aikaa ja aloittanut Oman Elämäni. Koen sen alkaneen puolitoista vuotta sitten, mutta koen yhä olevani aika hemmetin hukassa. Olisiko aika oikeasti ymmärtää jotain?
Haluaisin osata keskustella oikeista asioista ja olla jotain mieltä. Tuleva ammattinikin vaatii kannan ottamista. Ette arvaakaan, miten joskus kadehdin niitä, jotka avaavat suunsa luentosaleissa. Haluaisin minäkin, mutta minulla ei ole sanottavaa.
Jos minä jotain voisin itselleni luvata tulevalle vuodelle, lupaisin ottavani hanakammin selvää, mitä minä elämältäni haluan ja minkä takana minä seison. Avartavani maailmaa oman navan ulkopuolelle ja tiedostavan sen, mitä lähiympäristöni ulkopuolella tapahtuu. Lopettavan sen rakkaudesta haaveilemisen ja nauttivan siitä, että kykenen pyörittämään omaa pikku elämääni kohtuullisen hyvin ihan itsekin.
Lupaanko?
perjantai 30. joulukuuta 2011
Looking dead in the face she said "Cash or credit?"
Mulla on ihan järetön Ouluikävä. Haluan takas kouluun, mutta se alkaa vasta 9.1. harjoittelulla (jee!). Siihen saakka on kärvisteltävä, ja oonkin käyttänyt tehokkaasti aikaa työn tekoon kaupan kassalla. Aattelin kertoa teille muutaman faktan, jotka ite oon pannu merkille siinä kamoja piippaillessa ja ihmisiä rahastaessa.
Mummot varjelee viilejään. Huomasin tämän kerran, kun satuin laittamaan viilejä eräälle mummukalle pussiin ja tämä alkaa keuhkoamaan: "Älä vaan tuola laila niitä laita voi voi nyt on herat kannessa nyt meni seki viili voi voi..." Pitäkää siis huolta, että se viilipurkki ei missään nimessä käänny sitä 180 astetta ympäri, sillä kun viilin hera osuu purkin kanteen ja kiinnittyy siihen, peli on menetetty. Kannattaa myös viimeiseen saakka varoa, ettei kannet mene rikki. Yksi mummo heittäytyi (kyllä, heittäytyi) viiliensä ylle ja alkoi paasata takana olevalle herralle, ettei parane tulla liian lähelle hänen viilejään, kun ne voi mennä rikki (!!!).
Ihmiset tulee monesti kassalle kärttämään, että antaisimme alennuksia eri tuotteista, vaikka meillä ei ole siihen lupaa ilman osaston hyväksyntää. Kerran eräs mies tuli pyytämään, että myisin hänelle rikkinäisen euroshopperin kahvipaketin puoleen hintaan. Kun sanoin, että tämä ei käy, hän sanoin minun olevan "vittumainen ihminen". Oo-vitun-koo, jos haluat vittuimaisen ihmisen nähdä, kato peiliin, vassokuut! Jos me alettais myydä rikkinäisiä kahvipaketteja puoleen hintaan, ihmiset tulis ihan päntiönään repimään pakkauksia ja tuomaan niitä kassalle...
Suurimmalla osalla teini-ikäisiä ei ole käytöstapoja. Kassalle tullaan usein energiajuomapullon kanssa oikein velttona. "Moi" on hädin tuskin kuiskauksen kuuloinen, eikä katsekontaktia löydy. Kun rahat on ojennettu, kiidetään suorinta tietä pois kiittämättä. Monesti jää "onko plussakorttia" kaikumaan kuuroille korville, kun aluksi niin veltto asiakas on yhtäkkiä saanut jonninmoisen energiapiikin ja päättänyt lähteä kiitämään. Miten olisi silmiin katsominen, kiittäminen ja hyvästely, eli normaalit käytöstavat?
Toisinaan päivän pelastavat kanta-asiakkaat. Oon töissä keskikokoisessa pienen kaupungin keskustamarketissa, joten siellä pyörivät melkein päivittäin samat naamat. Suurin osa on melko harmaata massaa, mutta muutamat jäävät mieleen erittäin hyvin. Oon antanut niille mielessäni nimiäkin: Höntyilijä, Pervo, Tofujäätelönainen, Siiderimummo... kaikki nämä ihmiset eivät ole miellyttäviä, mutta omalla tavallaan ne kaikessa raivostuttavuudessaan piristää muuten tasapaksua päivää.
Nyt olen puhunut. Onko lukijoiden joukossa muita kassatätejä, jotka ovat kokeneet jotain vastaavaa? Avautukaa, mä oon kuulolla! ;D
Mummot varjelee viilejään. Huomasin tämän kerran, kun satuin laittamaan viilejä eräälle mummukalle pussiin ja tämä alkaa keuhkoamaan: "Älä vaan tuola laila niitä laita voi voi nyt on herat kannessa nyt meni seki viili voi voi..." Pitäkää siis huolta, että se viilipurkki ei missään nimessä käänny sitä 180 astetta ympäri, sillä kun viilin hera osuu purkin kanteen ja kiinnittyy siihen, peli on menetetty. Kannattaa myös viimeiseen saakka varoa, ettei kannet mene rikki. Yksi mummo heittäytyi (kyllä, heittäytyi) viiliensä ylle ja alkoi paasata takana olevalle herralle, ettei parane tulla liian lähelle hänen viilejään, kun ne voi mennä rikki (!!!).
Ihmiset tulee monesti kassalle kärttämään, että antaisimme alennuksia eri tuotteista, vaikka meillä ei ole siihen lupaa ilman osaston hyväksyntää. Kerran eräs mies tuli pyytämään, että myisin hänelle rikkinäisen euroshopperin kahvipaketin puoleen hintaan. Kun sanoin, että tämä ei käy, hän sanoin minun olevan "vittumainen ihminen". Oo-vitun-koo, jos haluat vittuimaisen ihmisen nähdä, kato peiliin, vassokuut! Jos me alettais myydä rikkinäisiä kahvipaketteja puoleen hintaan, ihmiset tulis ihan päntiönään repimään pakkauksia ja tuomaan niitä kassalle...
Suurimmalla osalla teini-ikäisiä ei ole käytöstapoja. Kassalle tullaan usein energiajuomapullon kanssa oikein velttona. "Moi" on hädin tuskin kuiskauksen kuuloinen, eikä katsekontaktia löydy. Kun rahat on ojennettu, kiidetään suorinta tietä pois kiittämättä. Monesti jää "onko plussakorttia" kaikumaan kuuroille korville, kun aluksi niin veltto asiakas on yhtäkkiä saanut jonninmoisen energiapiikin ja päättänyt lähteä kiitämään. Miten olisi silmiin katsominen, kiittäminen ja hyvästely, eli normaalit käytöstavat?
Toisinaan päivän pelastavat kanta-asiakkaat. Oon töissä keskikokoisessa pienen kaupungin keskustamarketissa, joten siellä pyörivät melkein päivittäin samat naamat. Suurin osa on melko harmaata massaa, mutta muutamat jäävät mieleen erittäin hyvin. Oon antanut niille mielessäni nimiäkin: Höntyilijä, Pervo, Tofujäätelönainen, Siiderimummo... kaikki nämä ihmiset eivät ole miellyttäviä, mutta omalla tavallaan ne kaikessa raivostuttavuudessaan piristää muuten tasapaksua päivää.
Nyt olen puhunut. Onko lukijoiden joukossa muita kassatätejä, jotka ovat kokeneet jotain vastaavaa? Avautukaa, mä oon kuulolla! ;D
tiistai 20. joulukuuta 2011
"Kohillaan"
Ensinnäkin: miks v*tusa mulla ei oo mitään muita työkaluja tässä ku tarkista oikeinkirjoitus ja lisää kuva??
Toisekseen: alako joululoma. Tai no loma ja loma, tänään oli viimeinen koulupäivä (8 h) ja huomenna meen suorilta töihin kello 9.00. Tän joululoman tekeleen vietän taas Keminmaassa vanhempien, siskojen ja kavereiden (Ellu!!!!!!! Vihdoinkin!!!!!!!) kanssa. Niin ja uuden perheenlisäyksen, josta kerron sitten vähän myöhemmin.
Tulin tänne Kempolandiaan pari tuntia sitten. Ajelin yssikseen, eikä mua pelottanutkaan niin paljon kuin etukäteen panikoin. Kotiin oli ihanaa palata, kun täällä ei ole loskaa ja puissa on lunta. Ja melkein joka talossa on samat jouluvalot kuin viimeiset 20 vuotta. Tämä pelkästään rauhoittaa mua ja antaa joulufiilistä. Ja kun kaarroin autolla pihaan, Minna tuli ovelle vastaan ja halasi ja sanoi, että sillä on ollu ikävä. Onko mitään parempaa?
Luin tuossa viime joulun postauksia ja mietin, miten erilainen elämä mulla nyt on. Jouduin tuolloin pelkäämään, etten pääse kotiin. Olin niin ikävissäni ja niin peloissani. Nyt ei tarvinnut pelätä, vaan sain rauhassa haaveilla lanttulaatikosta ja kinkusta valkosipulimajoneesin kera. Tiedän jo nyt, että viime joululle ei ole vertaa, mutta tästäkin tulee ihana. Olin kotona viimeks puoltoista kuukautta sitten ja mulla oli ihan yllättäen kerennyt tulla ikävä.
Sain melkein kaikki joulu/kouluhommat tehtyä (tekstiilistä arvosanaksi 5, wooohoooo!!). Huomenna töihin. Kohta nään Ellua. Ja Millaa. Sanoisinko, että asiat on kohillaan. "Hyvälä mallila."
Ja tähän loppuun vielä haluan sen sanoa, että arvostan ihmisiä, jotka uskaltaa puhua tunteistaan. Olemalla heikko ihminen on rohkea. Ja että mua pelottaa, miten joskus joku laulu voi olla suoraan omasta elämästä. Samalla harmittaa, ettei ne sanat ole mun kirjoittamia.
Lupaisinko tehä tästä coverin... Harjoittelin tätä jo pianolla. Ja hyvältä vaikutti, Essi tirautti kyyneleet tänään terapiahuoneessa.
Hyvää yötä. Nukkukaa hyvin. <3
Toisekseen: alako joululoma. Tai no loma ja loma, tänään oli viimeinen koulupäivä (8 h) ja huomenna meen suorilta töihin kello 9.00. Tän joululoman tekeleen vietän taas Keminmaassa vanhempien, siskojen ja kavereiden (Ellu!!!!!!! Vihdoinkin!!!!!!!) kanssa. Niin ja uuden perheenlisäyksen, josta kerron sitten vähän myöhemmin.
Tulin tänne Kempolandiaan pari tuntia sitten. Ajelin yssikseen, eikä mua pelottanutkaan niin paljon kuin etukäteen panikoin. Kotiin oli ihanaa palata, kun täällä ei ole loskaa ja puissa on lunta. Ja melkein joka talossa on samat jouluvalot kuin viimeiset 20 vuotta. Tämä pelkästään rauhoittaa mua ja antaa joulufiilistä. Ja kun kaarroin autolla pihaan, Minna tuli ovelle vastaan ja halasi ja sanoi, että sillä on ollu ikävä. Onko mitään parempaa?
Luin tuossa viime joulun postauksia ja mietin, miten erilainen elämä mulla nyt on. Jouduin tuolloin pelkäämään, etten pääse kotiin. Olin niin ikävissäni ja niin peloissani. Nyt ei tarvinnut pelätä, vaan sain rauhassa haaveilla lanttulaatikosta ja kinkusta valkosipulimajoneesin kera. Tiedän jo nyt, että viime joululle ei ole vertaa, mutta tästäkin tulee ihana. Olin kotona viimeks puoltoista kuukautta sitten ja mulla oli ihan yllättäen kerennyt tulla ikävä.
Sain melkein kaikki joulu/kouluhommat tehtyä (tekstiilistä arvosanaksi 5, wooohoooo!!). Huomenna töihin. Kohta nään Ellua. Ja Millaa. Sanoisinko, että asiat on kohillaan. "Hyvälä mallila."
Ja tähän loppuun vielä haluan sen sanoa, että arvostan ihmisiä, jotka uskaltaa puhua tunteistaan. Olemalla heikko ihminen on rohkea. Ja että mua pelottaa, miten joskus joku laulu voi olla suoraan omasta elämästä. Samalla harmittaa, ettei ne sanat ole mun kirjoittamia.
Lupaisinko tehä tästä coverin... Harjoittelin tätä jo pianolla. Ja hyvältä vaikutti, Essi tirautti kyyneleet tänään terapiahuoneessa.
Hyvää yötä. Nukkukaa hyvin. <3
sunnuntai 13. marraskuuta 2011
En näe metsää puilta
Olen kokenut itteni viime aikoina kiireiseksi, epämukavaksi ja aika kamalaksi. Kirjoitan listoja asioista, joita mun pitäis tehdä ja ahistun deadlineista, jotka vain tulee lähemmäksi ja lähemmäksi.
Suhde valon kanssa on katkolla: me ei olla enää toistemme elämässä läsnä kuin keinotekoisesti. Kun näemme toisemme, näen vain selän, joka on jo lähdössä.
Jaksanko minä? Riitänkö minä? Minne minä menen?
Osasin elää hetkessä ihan vasta. Olin onnellinen jokaisesta päivästä ja olin innoissani kaikesta uudesta. Kaikki oli jännää. Nyt kaikki uusi alkaa ahdistaa. Esimerkiksi teknisessä työssä tunnen olevani niin kaukana mukavuusalueeltani, että ihan hirvittää oma käytös tunnilla. En hae apua, vaan murjotan nurkassa ja kiroan taitamattomuuttani.
Odotan ihan hirveästi joululomaa, jolloin teatteri loppuu ja koulu jää tauolle. Saan hengähtää aivan kunnolla (paitsi että menen töihin loman ajaksi). Olisi kuitenkin parasta, että keskittyisin tähän päivän, opettelisin asioita ja nauttisin teatterin antamista haasteista. Meinaan koko ajan vain hukuttaa itseni ahdistukseen uskottelemalla, että käsissäni on liian monta narua.
Tämä viikonloppu kuitenkin osoitti, että kaikki menee ihan okei. Pitää vain muistaa, että minulla on kaikki hyvin, sillä en ole yksin. Minulla on paljon tukiverkko, joka ottaa vastaan. Se elää, hengittää, naurattaa ja pelaa kanssani MasterMindiä.
Nähdään Kempola sitten joulukuussa!
tiistai 14. kesäkuuta 2011
Never give up / Always let go
Mun joogaopettaja Julie opetti meille ton otsikon aforismin kerran. Että on vaaka, jonka molemmin puolin on nuo kaks puoliskoa. Vaaka on tasapainossa. Ei saa luovuttaa, mutta aina pitää luovuttaa.
Tänään mulla oli pääsykokeen toinen vaihe, joka oli siis haastattelu. Näin siitä vähän unentapaistakin viime yönä. Haastatteluun oli varattu puoli tuntia aikaa, ja se alkoi yksinpuhelulla, jossa mä kerroin itsestäni, perustelin hakuani luokanopettajakouluun ja muuta. Sitten oli kuvittelutehtävä, jossa mulle annettiin teksti jostain kuvitellusta oppilaasta ja mun pitää ottaa esille muutamia pointteja siitä, miten mä näen tilanteen ja miten mä toimisin opettajana. Jäädyin pari kertaa, selitin puuta heinää, tärisin, toistin itteäni ja koin olevani aika paska. Mutta toivon parasta ja koitan unohtaa koko episodin.
Haastattelua edeltävänä päivänä Anskun luo tuli majailemaan eräs herra länsinaapurista sohvasurffaamaan. Meillä oli ihan sikahauskaa, kuunneltiin kun se kertoili juttujaan maailmalta (hän oli kotoisin vähän kaikkialta, ihan oikeasti). Hänkin siinä sitten illalla preppasi mua illalla ja sanoi, että ei kannata väkisin pingottaa, vaan olla oma itsensä ("Be awesome!"). Eikä mulla kuulemma oo mitään hätää, vaikken pääsis sisälle, sillä oon niin nuori. Well, he sure has a point there, mutta oon ikään kuin epätoivonen, että pääsisin Ouluun opiskelemaan.
Haluaisin nähdä maailmaa lisää. Haluan opettaa. Haluan muuttaa omaan kotiin. Haluan olla hyvä, parempi ja paras asioissa, joihin ryhdyn. Sen kaiken haluamisen takia mä sitten saatan olla ihan kamalan kireänä. Never give up, but always let go - probably the hardest lesson ever to learn.
P.S. joku saa kohta kortin!
P.P.S. en jaksa oottaa, että mulle tulee heinäkuussa yks sohvasurffaaja Itävallasta...!
maanantai 23. toukokuuta 2011
Yöllinen päänpurku vol 2 (?)
Taas mä valvon. Uni ei oo viime aikoina tullu ennen kello kahta yöllä, sillä mielessä on ollu monenlaisia asioita, jotka on vähän valvottanut. Tai sitten syy on se, että herään joka päivä 8-10 aikaan, eikä mua sen takia väsytä illalla. Hyi, musta on hyvää vauhtia tulossa vuorotyöläisaikuinen.
Yks ilta skypetin Erikan kans ja juteltiin suut vaahdossa miten meillä menee mantereella ja kuningaskunnassa. Sinä iltana mun mieleen hiipi eräs pikkupoika, jota en ollut pääsykoekiireiden takia ajatella pitkään aikaan. Nyt en saa sitä pois päästä. Mulla on sitä niin kauhea ikävä.
Johanna varoitti mua, että au pair saa itselleen ikään kuin uudet sisarukset. Niin se piru vie kävi ihan vaivihkaa. Kotiin tultuani olin iloinen, että sain hengähtää hetken, mutta välillä olo on vähän autio. Haluaisin ihan hirveästi olla läsnä pojan elämässä ja katsoa kun se kasvaa ja oppii joka päivä. Haluaisin kuunnella kun se kiukuttelee ja haluaisin pelata sen kans Afrikan tähteä kuus erää peräkkäin. Siksi ostinkin sille jo synttärilahjan valmiiksi. Vielä askartelen sille maailman hienoimman kortin.
Päätä vaivaa myös uusi työpaikka. Pitää oppia uutta ja tutustua uuteen porukkaan, mikä luo mulle paineita. Oon sen verran perfektionisti, että jos asiakas huomaa kuittia tutkaillessaan mun tehneen virheen, niin tuntuu et hiki pukkaa pintaan ihan ku sisälämpötila ois kohonnu 30 celsiusasteeseen. Noh, sainpahan tänään eräältä asiakkaalta positiivista palautetta. Ensin se sanoi sen mulle ihan suoraan ja sitten vielä ylemmällekin tahdolle. Tuntui ihanalta saada semmosta feedbackia tekemästäni stressaamisen jälkeen.
Olin myös vanhassa tutussa kesätyöpaikassa puutarhalla sunnuntaina, kun mulla oli kaupalta vapaapäivä. Jo pihaan pyöräillessäni musta tuntui kuin kotiin ois tullu ja kuin viime kesästä olis vain pari viikkoa. Kaikki oli tuttua ja tunsin oloni itsevarmaksi. Kaikki ne kukkien tuoksut toi mulle muistoja mieleen edellisiltä kesiltä ja sai mut ihan mielettömiin fiiliksiin. Vaikka ne kukat ei puhunu, ne tuntui toisinaan jopa hieman elävämmiltä kuin jotkut asiakkaat kaupassa. Ehkäpä sain puutarhalta tsemppiä tähän päivään, joka meni loppujen lopuks oikein hyvin, kiitos sen tasan yhden asiakkaan.
Huomenna samanmoinen työvuoro, jonka jälkeen toivon pääseväni katsomaan Millan kans Gleetä. Oon ihan hulluna siihen sarjaan, se on aivan salaa koukuttanu mut! Mulla meinas mennä viime viikon maanantai pilalle, kun en nähny Gleetä enkä Millaa enkä ketään. Katottiin tänäänkin kaks jaksoa ja mua jäi nyt jännittään ku ne kaks opea pussas. Siis OMG!!!!!!!!!!!!!!!!!!! olin odotanu sitä esim. eka jaksosta lähtien ja nyt se tapahtu ja mä huusin että JESSS ja Milla nauroi mun reaktiolle. Tykkään eläytyä täysillä, kaikki ei ehkä kestäis kattoa mun kans leffoja/telkkua...
Keskiviikkona olis aika kampaajalle. AH. On jo enemmän ku korkea aika pätkästä kuivat latvat ja peittää juurikasvu. Ongelma on, että millä helkutin värillä mä tän pään väritän?? Suunnitelma oli alun perin et punaseks tai semmoseks punaruskeaks, mutta sitten menin ostamaan itelleni kevätjuhlamekon. Se on semmonen... noh, jos mä huomenna nappaisin siitä kuvan ennen töihin menoa. Mietin ruskeaa, blondia ja sitä punaruskeaa. Punanen vaan näyttää mun mielestä jotenki tosi härskiltä sen mekon kans. Mekkoa en ehdi vaihtamaan, kun työvuorot ei salli sitä. Ja mä tykkään siitä mekosta ihan hulluna!
Hjuu. Moi.
edit: mekko!
ja kysymyshän kuuluu: meneekö sen punaruskeen tukan kans? :s
Yks ilta skypetin Erikan kans ja juteltiin suut vaahdossa miten meillä menee mantereella ja kuningaskunnassa. Sinä iltana mun mieleen hiipi eräs pikkupoika, jota en ollut pääsykoekiireiden takia ajatella pitkään aikaan. Nyt en saa sitä pois päästä. Mulla on sitä niin kauhea ikävä.
Johanna varoitti mua, että au pair saa itselleen ikään kuin uudet sisarukset. Niin se piru vie kävi ihan vaivihkaa. Kotiin tultuani olin iloinen, että sain hengähtää hetken, mutta välillä olo on vähän autio. Haluaisin ihan hirveästi olla läsnä pojan elämässä ja katsoa kun se kasvaa ja oppii joka päivä. Haluaisin kuunnella kun se kiukuttelee ja haluaisin pelata sen kans Afrikan tähteä kuus erää peräkkäin. Siksi ostinkin sille jo synttärilahjan valmiiksi. Vielä askartelen sille maailman hienoimman kortin.
Päätä vaivaa myös uusi työpaikka. Pitää oppia uutta ja tutustua uuteen porukkaan, mikä luo mulle paineita. Oon sen verran perfektionisti, että jos asiakas huomaa kuittia tutkaillessaan mun tehneen virheen, niin tuntuu et hiki pukkaa pintaan ihan ku sisälämpötila ois kohonnu 30 celsiusasteeseen. Noh, sainpahan tänään eräältä asiakkaalta positiivista palautetta. Ensin se sanoi sen mulle ihan suoraan ja sitten vielä ylemmällekin tahdolle. Tuntui ihanalta saada semmosta feedbackia tekemästäni stressaamisen jälkeen.
Olin myös vanhassa tutussa kesätyöpaikassa puutarhalla sunnuntaina, kun mulla oli kaupalta vapaapäivä. Jo pihaan pyöräillessäni musta tuntui kuin kotiin ois tullu ja kuin viime kesästä olis vain pari viikkoa. Kaikki oli tuttua ja tunsin oloni itsevarmaksi. Kaikki ne kukkien tuoksut toi mulle muistoja mieleen edellisiltä kesiltä ja sai mut ihan mielettömiin fiiliksiin. Vaikka ne kukat ei puhunu, ne tuntui toisinaan jopa hieman elävämmiltä kuin jotkut asiakkaat kaupassa. Ehkäpä sain puutarhalta tsemppiä tähän päivään, joka meni loppujen lopuks oikein hyvin, kiitos sen tasan yhden asiakkaan.
Huomenna samanmoinen työvuoro, jonka jälkeen toivon pääseväni katsomaan Millan kans Gleetä. Oon ihan hulluna siihen sarjaan, se on aivan salaa koukuttanu mut! Mulla meinas mennä viime viikon maanantai pilalle, kun en nähny Gleetä enkä Millaa enkä ketään. Katottiin tänäänkin kaks jaksoa ja mua jäi nyt jännittään ku ne kaks opea pussas. Siis OMG!!!!!!!!!!!!!!!!!!! olin odotanu sitä esim. eka jaksosta lähtien ja nyt se tapahtu ja mä huusin että JESSS ja Milla nauroi mun reaktiolle. Tykkään eläytyä täysillä, kaikki ei ehkä kestäis kattoa mun kans leffoja/telkkua...
Keskiviikkona olis aika kampaajalle. AH. On jo enemmän ku korkea aika pätkästä kuivat latvat ja peittää juurikasvu. Ongelma on, että millä helkutin värillä mä tän pään väritän?? Suunnitelma oli alun perin et punaseks tai semmoseks punaruskeaks, mutta sitten menin ostamaan itelleni kevätjuhlamekon. Se on semmonen... noh, jos mä huomenna nappaisin siitä kuvan ennen töihin menoa. Mietin ruskeaa, blondia ja sitä punaruskeaa. Punanen vaan näyttää mun mielestä jotenki tosi härskiltä sen mekon kans. Mekkoa en ehdi vaihtamaan, kun työvuorot ei salli sitä. Ja mä tykkään siitä mekosta ihan hulluna!
Hjuu. Moi.
edit: mekko!
ja kysymyshän kuuluu: meneekö sen punaruskeen tukan kans? :s
torstai 10. maaliskuuta 2011
Ensimmäinen kevät
Täällä on kevät. Aurinko paistaa, ulkona on noin +10 celsiusastetta ja narsissit kukkivat täyttä päätä. Oon nautiskellut pitkistä kävelyistä pelloilla lampaiden (ja niiden kakan) seassa ja haistellut kevättuulia. Maailma tuntuu paljon ystävällisemmältä ja turvallisemmalta kun aurinko paistaa.
Katsoin eilen illalla Australian ja itkin jonkin verran. Oon huomannut, että joissakin leffoissa itken siksi, kun huomaan niissä samoja koskettavia tilanteita, joita itse käyn läpi.
Mäkin käyn läpi luopumista. Mä lähden täältä 18 päivän päästä. Se iski muhun eilen täydellä voimalla ja mä murruin. Katselin nukkuvia lapsia ja kuvittelin kauhulla maaliskuun 28. päivän aamua, kun joudun sanomaan lapsille heiheit. Niiden hyvästely kirpaisee kaikkein eniten. Vollotan varmaan kauheasti kun joudun sanomaan heipat Steffile ja Erikallekin, mutta nää lapset... Ne on mulle melkeinpä yhtä rakkaita kuin mun siskot. Huomasin sen ihan vasta.
En haluais taas repiä itteäni juuriltani. Oon just saanut elämän täällä rullaamaan ihanalla rutiinilla ja koen ihan oikeasti eläväni elämää. Oon onnellinen hetkessä. Elämänmeno menee kivassa rytmissä. Paluu Keminmaahan tuntuu nyt pieneltä takapakilta tai tauolta tässä jatkumossa. Seuraavan kerran kun teen itselleni kodin ja juuret, haluan pysyä siellä pidempään. En halua aloittaa turhan usein ihan alusta.
En taida haluta edes juhlistaa paluumuuttoani. Tapaan tottakai teitä ihania ystäviä, mutta mulla ei oo mitään intressejä järjestää bileitä. Anteeksi, jos petytte, mutta mitä sanotte jos keilattais, katsottais leffoja ja tehtäis jotain muuta vastaavaa sen sijaan että mennää rymyään Ilonaan tai kulmaan?
Positiivisiakin puolia takaisintulosta löytyy. Saan syödä ruisleipää vaikka joka aamu. Ei enää paahtoleipää, se alkaa jo oksettaa. Pääsen myös tänä vuonna kokemaan kevään kaksi kertaa. Ensimmäinen on nyt menossa.
Viime aikoina olen myös pienen hajoamisen lisäksi
Katsoin eilen illalla Australian ja itkin jonkin verran. Oon huomannut, että joissakin leffoissa itken siksi, kun huomaan niissä samoja koskettavia tilanteita, joita itse käyn läpi.
Mäkin käyn läpi luopumista. Mä lähden täältä 18 päivän päästä. Se iski muhun eilen täydellä voimalla ja mä murruin. Katselin nukkuvia lapsia ja kuvittelin kauhulla maaliskuun 28. päivän aamua, kun joudun sanomaan lapsille heiheit. Niiden hyvästely kirpaisee kaikkein eniten. Vollotan varmaan kauheasti kun joudun sanomaan heipat Steffile ja Erikallekin, mutta nää lapset... Ne on mulle melkeinpä yhtä rakkaita kuin mun siskot. Huomasin sen ihan vasta.
En haluais taas repiä itteäni juuriltani. Oon just saanut elämän täällä rullaamaan ihanalla rutiinilla ja koen ihan oikeasti eläväni elämää. Oon onnellinen hetkessä. Elämänmeno menee kivassa rytmissä. Paluu Keminmaahan tuntuu nyt pieneltä takapakilta tai tauolta tässä jatkumossa. Seuraavan kerran kun teen itselleni kodin ja juuret, haluan pysyä siellä pidempään. En halua aloittaa turhan usein ihan alusta.
En taida haluta edes juhlistaa paluumuuttoani. Tapaan tottakai teitä ihania ystäviä, mutta mulla ei oo mitään intressejä järjestää bileitä. Anteeksi, jos petytte, mutta mitä sanotte jos keilattais, katsottais leffoja ja tehtäis jotain muuta vastaavaa sen sijaan että mennää rymyään Ilonaan tai kulmaan?
Positiivisiakin puolia takaisintulosta löytyy. Saan syödä ruisleipää vaikka joka aamu. Ei enää paahtoleipää, se alkaa jo oksettaa. Pääsen myös tänä vuonna kokemaan kevään kaksi kertaa. Ensimmäinen on nyt menossa.
Viime aikoina olen myös pienen hajoamisen lisäksi
- Leiponut laskiaispullia, joista mun host mom otti kuvan ja lisäsi sen ja aiheeseen liittyvän päivityksen Facebookiin. Upein kiitos mitä Facebookriippuvainen voi kuunaan saada!
- Kiivennyt puuhun vuosien tauon jälkeen
- Ostanut Muumikirjan. Semmosen sarjiskirjan, jonka strippejä on julkaistu alunperin Evening Newsissä
- Noteerannut mun vaatekaapin pohjalla olevan valtavan pussimäärän. On näköjään tullu shoppailuta täällä ollessani...
- Haaveillut tulevasta kesästä
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)