Thedragonslayer666 vs. maailma

Osallistuin tänään Luova luokka -seminaariin kuvisen sivuaineen puolesta. Siellä käsiteltiin elokuvien, animaatioiden ja dokumenttien käyttöä ja tekemistä koulumaailmassa. Opin ihan hirveesti kaikkee uutta ja meillä oli tosi hauskaa siellä, kun katsottiin animaatioita ja leffoja ja saatiin jopa itse tehdä lyhyitä pätkiä. Luennoitsijat oli ihan hirmusen päteviä, muun muassa Keltaisen kirahvin luonut Antonia Ringbom kertoi meille animaatioiden tekemisestä lasten kanssa. Olin koko hänen settinsä ajan ajatellut Keltaista kirahvia ja hihkuin ilosta, kun näin hänen nostavan kirahvikäsinuken ja kertovan, että hän on luonut tämän hahmon, jonka minäkin muistan lapsuudesta.

Luentomuistiinpanoja... krhm.

Essin tekemä thaumatrooppi, eiks oo söpö!

Vahvimmin mieleen jäi kuitenkin Aalto-yliopistossa elokuvaohjaajaksi opiskeleva Aleksi Delikouras ja hänen esityksensä. Delikouras kertoi inspiroivan tarinansa tiestään elokuvaohjaajan opintoihin sekä siitä, miten Youtube on kehittänyt häntä elokuvantekijänä. Esimerkkinä Delikouras näytti meille erilaisia tubeen lataamiaan videoita, ja niistä ällistyttävimmät olivat NÖRTTI-dokumenttipätkät. Ne kertovat Thedragonslayer666-nickiä käyttävästä pojasta, joka pelaa, pelaa ja vihaa. Ja sitten taas pelaa.

NÖRTTI-dokkarit olivat aivan äärimmäisen mielenkiintoisia ja hyvin tehtyjä. Niissä on päästy hyvin lähelle niin äärimmäistä ja henkilökohtaista ilmiötä erittäin mielenkiintoisista näkökulmista. Videon tekijä ei kommentoi kuvaamaansa, vaan kokonaiskuva muodostuu Thedragonslayer666:n ja hänen lähipiirinsä kanssakäymisestä sekä heidän haastatteluistaan. Parasta on näkökulmien välinen ristiriita.

En selitä nyt enempää, katsokaa ite. Pätkät on pitkiä, jos ajatellaan tavallisimpien Youtube-pätkien mittaa, mutta ottakaa aikaa, kattokaa nää ja miettikää. 

Tässä on osuttu nyt johonkin mielettömän suureen ja ajankohtaseen. Tää on aivan mieletön keskustelun- ja silmienavaaja. Tekeekö sulla mieli olla nyt koneella? Mulla ei. Mulla on itse asiassa tosi paha olo. Ja surullinen. Seminaarissa me naurettiin ja ällisteltiin ääneen; onhan Thedragonslayer666 ihan uskomaton tyyppi, puhuessaankin kuulostaa ihan Ville Myllyrinteeltä. Tarina on kaikessa räikeydessään ja stereotypioineen hyvinkin koominen. Yksin kotona rauhassa kattoessani mua ahdistaa ihan julmetusti. 

Delikouras on kirjoittanut samasta tyypistä kirjan ja tekee parhaillaan toista osaa. Youtube-videoita on katsottu satoja tuhansia kertoja ja niitä mitä luultavimmin katsotaan lisää. Toivoisin, että näistä opitaan jotain. Jotain, mikä veis tätä maailmaa parempaan suuntaan.

Tumman veden päällä

Ensin tuli kirja. Menin katsomaan Kirkonmäen koululle kirjoituskilpailun palkintojenjakoa, johon myös kirjailija itse tulisi. Otin äidin painoksen mukaani nimikirjoitusta varten ja hyppäsin autoon.

Jo ovien luona huomasin kuhinan: lähestulkoon kaikki naisopettajat kantoivat käsissään kirjaa silmät kiiltäen. Innokkaat suhisevat kuiskaukset kimpoilivat käytävien seiniltä: ¨

"Voi ku mua jännittää!" 

"Assuuko se Amerikassa oikeasti?"

"Vähän tää kirja oli hyvä!" 

Istahdin matematiikan ja fysiikan opettajan viereen ja kihisin kai minäkin.

Sitten se Peter Franzén asteli liikuntasalin ovista sisään. Annettiin aplodit, kännykkäkameroiden kömpelöt salamat välkkyivät pitkin salia. Taisivat matikanopen rystyset vaaleta sormien puristaessa kirjaa hivenen kovempaa. Peterin ääni kajahti kaiuttimista, kun hän mikrofoniin puhuen aloitti palkintojenjakoseremonian. Naamani levähti hymyyn ja sydän meinasi pusertua ylpedestä ja ilosta, kun siskoni sai kävellä hakemaan palkintoa toiselle sijalle yllettyään. Minna oli perinteisen cool: ei katsonut yleisöä vaan lampsi salin edustalle, halasi Franzénia pikaisesti ja palasi nopein askelin paikalleen. Stay classy, I say.

Sitten en minäkään voinut olla lukematta kirjaa. Eikä ne opet sitä turhaan hehkuttaneet, pidin siitä kovasti itsekin. Pidin eniten siitä, kun sain lukea omaa murrettani kirjoitettuna kovien kansien väliin. Pian sain kuulla, että kirjasta tulisi vielä elokuvakin ilmoille. Siitä lähtien aloin vartoa. Koko Keminmaa vartoi ja oli silmät auki; tuon tuosta sain lukea Facebookin etusivulta, miten kuvauspaikka oli milloin erään naapurissa, milloin toisen työpaikan edessä.

Muutaman vuoden vartominen palkittiin viime lauantai-iltana, kun Ellun kanssa ajeltiin Kemiin ja mentiin Makuunin irtokarkkihyllyjen kautta Kinopirttiin. Eteishalli kuhisi, joukossa niin nuoria kui tuulipuvuissaan kahisevia senioreita. Sovittiin Ellun kanssa, että kädestä saisi ottaa kiinni, jos alkaisi liikaa ahdistaa. Jännitin, miten Edelmannilta ja muilta sujuisi Keminmaan murre.

Ei se käsi kerennyt ottaa toisesta kiinni, omani lensivät muutamaan otteeseen suun eteen säikähdyksestä. Välillä se eksyi karkkipussiin ja välillä se lepäsi sylissä rentona. Elokuvan rytmi oli miellyttävä, se ei ollut liian kauaa liian ahdistava. Se oli kamala, se antoi toivoa paremmasta kunnes kamaluudet tapahtuivat taas, arvaamatta.

On kamalaa, miten jotkut lapset joutuvat elämään sellaista elämää päivästä toiseen. Ihan oikeasti. Olemaan varpaillaan ja hengittämättä, miettimään, uskaltaako oman huoneen ovea avatakaan. Pelkäämään, mitä siellä toisella puolella tällä kertaa tapahtuu. Tietämättä, miksi nyrkki lyö tai miksi se rakas vanhempi vielä eilen sanoi rakastavansa.

Olavi Angervo Peten roolissa. Tämä poika on ihan mieletön näyttelijä 

jo noin nuorella iällä!

Franzén onnistui tuomaan aikuisen silmiin ja korviin sen, miten lapset näkevät ja kuulevat maailman, kodin ja perheväkivallan. Esimerkiksi joidenkin kritisoimat aukot väkivallan syissä toimivat juuri niin kuin ne todellisuudessa ovat: ne saatetaan mainita sivulauseessa, mutta niitä ei ymmärretä, ei vaikka kuinka yritetään.

Pidin myös siitä, miten Keminmaa ja Kemi oli kuvattu. Kun ajattelen Kemijoen rantaa, ajattelen sen juuri sellaisena kuin se on elokuvassa näytetty. Isohaara oli milloin lumituiskun saartama, milloin pauhaava veden virratesta avonaisista luukuista. Paikallisina minua ja Ellua kuitenkin hieman häiritsivät väärät ajosuunnat ja tarinasta hieman poikkeavat paikat. Annan ne kuitenkin anteeksi, täytyyhän elokuvan kuitenkin olla visuaalisesti toimiva.

Istuttiin leffan jälkeen paikoillamme ja luettiin lopputekstejä. Siellä täällä vilahti tuttuja nimiä niin rooleissa kuin lavastajissa. Sydän pusertui taas - kotiseutuylpeydestä. Edelmannkin puhui ihan uskottavaa keminmaata.

Haluan kertoa eteenpäin

Katsoin just Ingmar Bergmanin leffan nimeltä Naisen naamio - Persona. Lainasin tän kirjastosta kaks viikkoa sitten ja meinasin palauttaa tän katsomatta. Onneksi, onneksi en niin menny tekemään!

Liv Ullman ja Bibi Andersson

Naisen naamio on aivan sairasta visuaalista tykitystä. Tässä vuonna 1966 valmistuneessa leffassa ei pelata erikoistehostein, vaan mitä upeimmilla kuvilla. Valokuvaus elokuvassa. Näytän teille mun muutaman suosikkiframen:

Parasta oli, että noissa parhaissa oikein herkuteltiin ja viivyteltiin muutama sekunti.

Myös juoni oli erittäin mielenkiintoinen. Scifi ei muhun yleensä pure, mutta tää otti ja piti loppuun saakka pihtiotteessa.

Selasin nopeasti ekan arvostelun tuosta laittamastani linkistä ja sieltä paljastui muutaman (multa huomiotta jääneen) framen takaa jänniä faktoja.

Taidan mennä huomenna lainaamaan lisää Bergmania...

Sinne tänne tonne

Kotiintulon jälkeen oon ollut melko lennossa jatkuvasti. Oon kerennyt käydä molemmissa mummuloissa, serkuilla, Ellulla, Millalla ja eilen kävin äidin kans jopa hiihtämässä 10 kilsan lenkin. Hyvä minä, joka viimeksi hiihti kolme vuotta sitten! Vielä on monta paikkaa, joissa vierailla. On aika hassua olla näin toivottu vieras...

On vähän tyhjä olo, kun ei ole työtä, joka velvoittaisi mua tekemään asioita. Haluaisin ihan hirveästi töihin. Täytyy vain toivoa, että edes jostain tärppäisi. Sitä ennen voisin alkaa lukea pääykokeisiin, sillä eilen julkaistiin koekirja, Samalta viivalta 5. Eka artikkeli kertoo naisvoimistelun luomista kasvatusmalleista, melkoisen kiinnostavaa näin entiselle voimistelijalle! Netistä lukeminen ei kuitenkaan multa tahdo häiriöittä onnistua, kuten varmaan huomaatte, joten tilasin kirjan itselleni. Toivottavasti se tulis pian.

Kävin Millan luona tänään. Syötiin kinkkiä ja kävin sitten vielä Makuunista vuokraamassa Chloen. Huomasin, että viime aikoina on ilmestynyt ihan sikana leffoja jotka haluan katsoa, joten päätän tehdä niistä listan:

- Chloe
- Letters to Juliet
- Little Red Ridinghood (joo, haluan katsoa Amanda Seyfriedin leffoja, se on niin ihana!)

Ihana, kaunis Amanda Seyfried

- How to train your dragon

- Tron
- Eat, pray, love
- Itse ilkimys
- Killing Bono
- Miesten vuoro
- Karate Kid (tästä oon nähnyt kyllä jo puolet)

Tänä iltana vuorossa Chloe, nyt lukemaan...............

Au pairina olemisen miinuspuolia ja loppukevennys

Puuuuuhh, viikko pulkassa ja uusi sarastamassa muutaman tunnin päästä. Ihmettelen, miten oon jaksanut tän kotiviikonlopun menettämättä järjenhiventäkään ilman kavereiden seuraa. Noh, ehkäpä se eilinen Suomikouluvisiitti sekä leffareissu illalla host momin kans helpotti. Käytiin katsomassa Black Swan ja voi hyvä luoja kun se oli hyvä pätkä! Kerrankin tanssileffa, jossa ei pelata pelkästään hienoilla koreografioilla, vaan juonikin oli hyvä ja näyttelijäsuoritukset upeita. Enpä aiemmin tiennyt, että Natalie Portman osaa tanssia...

Oon pohdiskellut au pair -asioita viime aikoina aika paljon. Steffin kanssa keskusteltiin tässä taannoin, miten epäluonnollinen tilanne vieraiden ihmisten taloon muuttaminen on, etenkin tässä iässä kun haluttaa pois vanhempien helmoista ja omaa elämää muovaamaan - mehän ollaan muutettu vieraiden ihmisten helmoihin!

Omaa paikkaa on toisinaan vähän hankalaa etsiä. Mun muutto ja sopeutuminen omaan perheeseen oli suhteellisen helppoa, sillä mun hostit on avoimia, joustavia ja mukavia ihmisiä. Otamme toisemme huomioon ja tulemme toimeen toistemme kanssa. Meillä ei ole koskaan ollut mitään konfliktin tapaistakaan (koputan puuta!) ainakaan minun mielestäni. Mulla on käynyt tosi hyvä tuuri, kun kemiat natsaa näin hyvin.

Inhoan kuitenkin semmosia tilanteita, kun oon toiminut "väärin": esimerkiksi ollessani kipeänä otin kuumemittarin yöpöydälleni, jotta voisin mitata kuumeen aina muutaman tunnin välein. En kuitenkaan ajatellut, että vaavikin oli oireillut ja sairastunut mun kanssa samaan aikaan, ja hänkin olisi tarvinnut sitä kuumemittaria. Tänään söin ainoan banaanin, jonka oli ollut tarkoituksena päätyä lapsille ja heidän kavereilleen pirtelön ainesosaksi. Nolostuneena lähdin sitten co-opiin ostamaan lisää hedelmiä. En tiedä, toiminko em. tilanteissa väärin vaiko en, mutta koitan tällaisissa tapauksissa aina korjata aiheuttamani vaivannäön taikka mielipahan. Ja tunnen oloni tosi noloksi.

Toisinaan sitä kaipaa ympäristöä, jossa saa olla täysin au naturel ihan jokaisessa mielessä.

Mua jännittää tuleva viikko, sillä pojalla on lomaa koulusta ja mä oon sen kanssa koko päivän. Tulee nyt vietettyä kaks viikkoa putkeen kotona perheen seurassa. Saa nähdä et miten mun pinna venyy vai meinaako napsahtaa jossain vaiheessa, tarvitsen nimittäin viikonloppuisin omaa tilaa ja rutkasti. Normaalisti saan sitä menemällä viikonlopuksi kavereille Brumiin tai kauemmaksi. Onneks host mom tekee ens viikolla half dayta, eli se pääsee muutamaa tuntia aikaisemmin töistä eikä mun tartte olla täällä vastuussa ihan koko ajan. Ja torstaina ja perjantaina se on kotona ihan tavalliseen tapaan, jolloin vaavikin on kotosalla.

Luulen et ens viikkoa helpottaa se, että oon suunnitellut pojalle teemaviikon, eli jokaiselle päivälle on jokin teema ja siihen liittyvää aktiviteettia. Saa kuitenkin nähdä miten viikko rakentuu, sillä poika on nyt kovin kuumeinen ja kaipaa lepoa. Helpottava tekijä on myös se, että mun suhde mun hosteja kohtaan on muuttunut vähän läheisemmäksi (ainakin mun suunnalta). Otetaanpa muutama esimerkki:

Viime viikon perjantaina ennen rientoihin lähtöä host mom kysyi, että onko mulla jotain pyykkiä, mitä haluaisin pestävän viikonloppuna. Sanoin, että mulla on mustaa pyykkiä ja host mom sanoi, että ladata koneeseen vaan, hän sitten ripustaa ne kuivumaan ohjelman pyörittyä. Tuntui ihanalta, kun mut otettiin tollaisella pikkuasialla huomioon.

Eilen illalla koko perhe kokkasi yhdessä. Se ei ollut mitenkään suunniteltua, vaan host mom alkoi leipoa pojan kanssa leipää leipäkoneella. Host dad puolestaan kokkasi illallista ja kun minä tulin muuten vain hengailemaan keittiöön, host dad kysyi että haluaisinko tehdä jälkkäriä. Suostuin ilomielin, ja me touhuttiin uudessa keittiössä koko porukalla. Se oli ihanaa.

Olin eilen suunnitellut meneväni yksin Burtoniin leffaan, mutta host mom sanoi että hänkin haluaisi ehkä tulla ja sanoin et tottakai, kivaa saada seuraa; ei tarvinnut pelätä yksin liikkumista vieraassa paikassa pimeällä myöhään illalla. Ja meillä oli kyllä tosi kivaa.

Meidän perheessä tää au pair -idea toimii. Tunnen ihan oikeasti olevani perheenjäsen. :)

Kuuluu ja kuvaa

Hip hei, täällä on satanut lunta miltei joka päivä kohta viikon verran! Syvyyshän ei ole ihan Suomen lumipeitteen luokkaa, mutta mulle se ainakin riittää. Naperot tykkää kans: oon vienyt S:n joka päivä kouluun pulkassa vetäen, ja se on muuten tosi hauskaa. Varsinki kun juoksee, niin tulee pikkusen hyötyliikuntaa siinä samalla.

Ollaan S:n kans akarreltu jo muutamana päivänä lumihiutaleita. Pretty, eh?

Muuten arkielämä on ollut taas varsin leppoisaa. Teen kotiaskareet, minkä jälkeen lepäilen nauttimalla piiiiiitkän lounaan Skinny Kittenissä tai sitten katson leffoja. Tällä viikolla tuli katsottua Notting Hill ja Titanic (joka upposi taas. They never learn.) Leffan seurana on kupillinen kuumaa vettä, johon on sekoitettu teelusikallinen hunajaa. Ei sen parempaa. :)

Sarjassamme Britannian ihmemaa voisin muuten mainita, että täällä ei taida olla semmosia videovuokraamoita kuten Makuuni tai FilmTown. Täällä rekisteröidytään esim. Blosckbustersiin tai LoveFilmiin, maksetaan kuukausimaksu, valitaan netistä kasa leffoja, jotka kuljetetaan kotiin postissa ja sitten ne palautetaan viikon jälkeen. Miten epäkätevää niille, jotka haluavat satunnaisesti katsoa leffoja...

Mun uusi ihana parfyymi: Estee Lauder - Sensuous noir

Jouluhoppingit pitäis saada päätökseen lauantaina, sillä sen jälkeen mä tuskin astun Bullringiin tarkoituksenani ostaa jotain. Siellä on liukuportaiden edessä aitoja, joiden välissä pitää jonottaa et pääsee seuraavaan kerrokseen. Onneks mulla ei oo enää ku pari juttua jäljellä, mutta pitää selvittää et mistä niitäkin tavaroita saa. Yllä esitelty parfyymi on ostos jo parin viikon takaa. Se paketoitiin kultaiseen pakettiin... :3

Tuli muuten mieleen, että jos kaikki ois menny niinku piti, niin mun ois pitäny nähdä Brandi Carlile tässä taannoin liven Beehamissa. Ekaks oli tuhkapilvet, jotka estivät Eurooppaan tulon, sitten rahoitus. Noh, ehkä vielä jonain päivänä... Sitä odotellessa voin coveroida Brandin biisejä ja kuvitella pääseväni sen keikalle joskus.

Tässä teille Turpentine, jonka soittelin sisään ennen tänne lähtöä. Moikka! :)

Katedraali vs. katumuoti

Raportinpoikasta viikonlopusta:

Lauantai-aamuna hostit nakkas mut Lichfieldin rautatieasemalle. Koska päivä oli niin nuori, mä menin kierteleen ympäri kaupunkia. Lichfield ei oo iso mut se on sitäkin söpömpi ja siellä on kaunis kirkko ja katedraali.

Lichfield Cathedral

Tuo katedraali oli niin mielettömän kaunis. Outoa oli vain se, että siellä sisällä oli monta opastustaulua sekä pieni putiikki, jotka teki paikasta kauheen kaupallisen... ja sit valokuvaamista varten piti ostaa semmonen kahen punnan lupa mut hei, mullahan on massia!

Lichfieldistä suuntasin sitten Steffin luo Hall Greenin aseman kautta Moseleyhyn. Tyttöjen kans oli sikahauskaa, sillä me valittiin tällä kertaa oikeat pubit. The Sun on the Hill oli jälleen kerran unelmien täyttymys, siellä soi taas hyvä musiikki (ei ollut tuttua, mutta hyvää se oli silti) ja hinnat oli kohdillaan. Sitten me suunnattiin nenät Broad Streetille ja päädyttiin OhVelvetiin, joka oli meluisa, halpa ja iloinen mesta. Yks muija oli vaan tooooosi tyly, ku pyysin sitä päästään mut ohi niin se sanoi et "You go 'round" ja asettui mun tielle vähän leveemmin. Simply divas... jos mulla olis paha temperamentti, siitä ois tullu semmonen upea kissatappelu. "BITCH!!"

Musta ei oo yhtään julkaisukelpoista kuvaa koko viikonlopulta, vaikka mulla oli ihanat vaatteet (tuntui ja näytti kivalta) ja hyvä kampaus. Otsikko kuitenki lupas uskontoa ja muotia... no, here you have it:

Ja mä luulin että mun hame on lyhyt... Mut joo, tässä teille muotia suoraan Broad Streetiltä! Kaikki nähtävillä pe ja la, ehkä myös su. Ja tosiaan, kun sanon kaikki, niin tarkotan kans et kaikki.

Sunnuntai oli leppoisa, katottiin Vivin ja Steffin kans The Hangover. Meinasin kuolla nauruun, se oli niin loistava leffa ja sai krabbeunihiekat karisemaan silmistä erittäin tehokkaasti! :D Sit katsottiin semmosta brittisarjaa ku The Inbetweeners, mikä on ihan helmisarja. Tuleeko sitä Suomen telkkarissa vielä? Jos tulee niin tsekatkaa ihmeessä, kyseessä on neljän epäonnistuneen nörttipojan kohellusta. Noloa ja naurettavaa, arvosteluissa sanotaan et tää on Anti-Skins... Tykkäsin, koska huumori on parasta vahingonilolla höystettynä n___n

Muuten, opin uuden sanan kun katsottiin ANTM:ää. Se on smize eli smile with the eyes. Håhå, tuo oli niin hyvä vitsi illan aikana, oli hauskaa ottaa kuvia ja olla ihan smize! Varmaan sen ja yhen kahen kolmen tequilan takia jokainen kuva on enemmän tai vähemmän kamala.... :DDD

Mut hei, hyvät viikonaloitukset kaikille, pahin on jo ohi ja viikonloppuun enää kolme päivää!

My awesome things

Kesällä törmäsin Ian kautta 1000 awesome thingsin, ja ihastuin tähän hommaan. Jokaisen entryn lopussa tajusin, miten hemmetin awesomeja nuo jutut todella ovat. Aloin väistämättä myös miettiä vähän mun omia awesomeja.

Kai ootte katsoneet Amelien? No jos ette, niin tärkeimpien henkilöiden esittelyn kohdalla kerrottiin asioita, joista he pitivät ja joita he inhosivat. Mun awesomet ovat siis semmosia, että jos olisin Ameliessa, jotkut näistä saatettaisiin mainita mun esittelyssäni.

♥ My awesomes ♥

Vesipisaroiden liike auton ikkunoissa. Se, miten ne menevät alaspäin, sulautuvat, katoavat. Oon ihaillu tätä suunnilleen koko pienen ikäni. Kaikkein kivointa on katsoa sitä, kun kaksi pisaraa kohtaa ja niistä tulee isompi pisara. Ja se, miten niistä isoista pisaroista jää jälkeen pikkupikkupisaroita, jotka jatkaa taas matkaa...



Se, kun moottorijarrutus onnistuu. Mulla ei ennen autokoulun kakkosvaiheen arvioivaa ajoa ollu hajuakaan moottorijarrutuksesta, enkä osaa sitä vieläkään idioottivarmasti. Mutta se fiilis ku se onnistuu... pure awesomeness.

Vastasheivattujen säärien tuntu on upea. Kaiken kruunaa vielä kosteusvoide ja a vot!

Suklaa. (Kokeilin hypettää tätä jotenki nerokkaasti, mutta en pystyny.)

Semmonen hetki, kun voisit suudella jotakuta, muttet kuitenkaan uskalla. Kun katsotaan silmiin, alkaa hymyilyttää ja päässä kuuluu että "nyt" mutta ei sitten kuitenkaan vielä... KIAI!! Kun aattelenkin tommosia niin tulee ninjanyrkkiliikkeitä.

Musta on toisinaan rentouttavaa kuunnella musiikkia ennen nukkumaanmenoa. Ihaninta on kuitenkin herätä yhtäkkiä musiikin sointiin ja sitten tarkastaa, kuinka monen biisin ajan on nukkunut.

Se, kun unelmat toteutuu. Sori nyt vaan kun hehkutan, mutta mulla on käynyt aika moni unelma toteen viime aikoina. Tuntuu hassulta, kun haluttais nipistää itseään, kun ne unelmat on niin upeita ja ah, niin tosia.

Upeaa juhlapäivää kaikille ja kaikkea hyvää tulevalle vuodelle! ♥

P.S. Aloitin tän merkinnän kirjottamisen 21.9.2010. Meni kauan keksiä ne kaikkein makeimmat jutut. :))

Dear you

CAUTION: sisältää loads of sentimental stuff.



Yllä laulu, johon rakastuin tuossa noin kaksi tuntia sitten. Katsoin juuri Dear Johnin ja kyynelehdin reilusti ennen puoltaväliä, eikä se sitten oiken tahtonut loppua. Eikä mulla ollu nenäliinoja.

Olin ihastunut siihen, että John ja Savannah pitivät yhteyttä kirjeitse. Se oli rromanttista, ihanaa ja autenttista.

Voin melko hyvin eläytyä noiden kahden tuntemuksiin sillä hetkellä, kun ne sai käsiinsä kauan odotetun kirjeen. Itse annoin mun osoitteen muutamalle rakkaalleni ja suunnilleen heti tänne tulostani saakka aloin odottaa ensimmäistä kirjettä. Kun postiluukku kolahti, menin selaamaan saapuneet kirjeet. Lehtiä, laskuja, mainoksia...

Ekana tuli kortti pikkusiskolta. Se oli se hirvikortti, jota ihkutin teille jo. Eka reaktio oli nauru, sitten ääretön haikeus. Se tunne, kun näkee oman siskon käsialan. Sen käsialan, jota oon lukenut jo muutaman vuoden... Ihan mieletöntä.

Torstaina sain kirjeen mun isosiskolta. Kirje oli pitkä ja hauska, kirjoitettu semmoisella käsialalla, etten ehkä saanut jokaisesta sanasta selvää (sorry sis!).

Viesti tuli kuitenkin perille. "Ajattelen sinua."

Isosiskon kirjeen mukana oli myös muutama pihlajanmarja ja kellastunut vaahteranlehti. Ne on mun aarre; heti kun näin sen lehden, painoin sen mun kasvoja vasten ja haistelin sitä varmaan minuutin. En osaa edes sanoin kuvailla kuvuineen lehden ja parin liiskaantuneen marjan merkitystä minulle. Se on pala mun kotia, Suomea. Se osoittaa, että vaikka se on poissa silmistä, se ei ole koskaan poissa kokonaan. Siellä on asiat ihan hyvin. Sinne voi palata milloin tahansa, se on siellä aina.

Rakastan kirjeiden ja sähköpostien lukemista. Rakastan myös niiden kirjoittamista, vaikka koen, etten ole kauhean hyvä niissä... vielä. Mun kirjeet on toisinaan kovin randomeita, asiat poukkoilee, en osaa pilkuttaa oikein (haluan niiden olevan rentoja kuten jokapäiväiset keskustelut) enkä osaa käyttää retorisia keinoja niin, että tehokkuus olisi Johnin ja Savannahin kirjeiden luokkaa. Toivon, että ne kuitenkin välittää sen tärkeimmän:

"Dear you,

you're in my thoughts right now."

Niin hitaasti

Mahtavan hitaita nämä päivät nykyään! En tee juuri mitään, ja nautin siitä täysillä. Tänään muhun kuitenkin iski älytön liikuntahimo, joten harrastin pienoista hikijumppaa ja kävin vajaan tunnin kävelylenkin. Oon jo muutaman päivän aikana käynyt usein pyöräilemässä ja kävelemässä. Aiemmassa kuvapostauksessani näette, mikä mua motivoi moisiin suorituksiin: ihanat maisemat ja kaikki mahtavat luonnon tuoksut. Tänään ei tarvittu muuta kuin pieni nuuhkaisu ulkoilmassa sateen jälkeen ja avot, taas mennään...

Uskomattomien liikuntasuoritusten jälkeen suuntasin sitikan kohti Makuunia ja vuokrasin leffan nimeltä Skin.

Takakannen teksti:

"Tämä on ainutlaatuinen tositarina siitä, millaista on olla tumma ja valkoinen Etelä-Afrikassa apartheidin aikaan. Sandra Laing syntyi 1950-luvulla valkoisten vanhempien perheeseen, mutta tyttö oli vanhempiensa yllätykseksi tummaihoinen. Kukaan ei tiennyt perheen tummaihoisista esi-isistä, mutta geneettinen poikkeama paljasti suvun tarinan. Tämä kaikki merkitsi Sandralle jatkuvaa kamppailua ennakkoluuloja, rasismia ja syrjintää vastaan. Hän taisteli saadakseen jalansijaa muuttuvassa maailmassa, sillä hän halusi nousta huipulle vaikeuksista huolimatta."

Leffaherkkuja <:

Leffa oli vaikuttava, sillä tarina oli tosi. Jollakin tavalla kaikki tuntui vähän feikiltä, eikä leffa koskettanut minua mielestäni tarpeeksi riipivästi. Eniten mua kosketti se, miten kamalan takapajuista elämä Etelä-Afrikassa oli tuona aikana. Kaikki se rotuerottelu, syrjintä ja haukkuminen pelkän ihonvärin vuoksi... voi paska. Puin nyrkkiä ja noiduin muutamaan otteeseen leffaa katsoessani. Arvosanaksi annan 7 ½.

Tykkään katsoa leffoja ihan teatterissa, mutta lippujen hinnat on mun mielestä aivan liian suolaiset. Sitten kismittää vielä enemmän, kun ihmiset rapistelevat ja mussuttavat leffateatterista vieden fiilistä alaspäin. Mutta mikäs minä olen moralisoimaan, rapistelen itse ihan samalla tavalla ja nautin herkuttelemisesta leffojen aikana, siksi tykkään vuokrata leffoja ja katsoa niitä rauhassa kotona kommentoiden ja tuulettaen... tosin jälkimmäistä ei estänyt edes täysi leffateatteri, mutta ei siitä sen enempää.

Jotta saisin nauttia uutuusleffoista tulevaisuudessa vielä vähän huokeammin hinnoin, hommasin itselleni Makuuniin klubikortin. Nyt kun myyjä kysyy seuraavan kerran, et "Oisko sulla klubikorttia?" mä vastaan:

"No on."

Viettäkää tekin ihanan hitaita päiviä ja katsokaa hyviä leffoja!