Hyviä päätöksiä

Huh. Tein tänään hyvän päätöksen, nimittäin hain opintovapaata töistä. Tiedossa 

VAPAITA VIIKONLOPPUJA, 

VAPAITA ILTAPÄIVIÄ, 

AIKAA KAVEREIDEN KANSSA, 

KIIPEILYÄ, 

PELAILUA, 

AIKAA NUKKUA 

JA AIKAA OPISKELLA 

AIKAA AIKAA AIKAA!!! 

Last.fm:ssäkin tuli 13 000 kuuntelukertaa täyteen ja niinkin helmi kipale pyörähti pyöreille ku tää:

Kelpaa tanssia niitä voitontansseja! (Ja siinä sivussa unohtaa mennä sinne yliopistolle... hups.)

Samanlainen

Joulu on kohta, se tuntuu välillä myös kasvavana ja älyttömänä kiireenä: käy töissä, tee kouluhommat loppuun ja muista vierailla pikkujouluissa. Mielenkiintoista, hyödyllistä ja mukavaa kaikki, mutta mehut tuntuu loppuvan. Siksi tulin vapaaviikonlopuksi mamman hoiviin. Väinö tulee koko ajan mun viekkuun ja kaikkuun ja vaatii huomiota - eikä se taatusti jää ilman. ♥

Olin torstaina ihan finaalissa: liian lyhyet yöunet, stressi ja kiire. Lyödäänpä päälle kahdeksan tunnin työvuoro. Piippailin tavaroita ja jaksoin hymyillä, sillä tiedossa oli kuviksen sivuaineen pikkujoulut (jotka oli muuten aivan sairaan huikeen mielettömän kivat!!).

Loppupäivästä kassalle purjehti äiti pienen poikalapsen kanssa. Pojalta löytyi ikää varmaankin neljän vuoden verran ja sillä oli päässä joku hassu lasten pipo. Pipon alta, korvien takaa pilkahti molemmin puolin vaaleaakin vaaleammat pienet kiharasuortuvat. Mieleeni tulvahti oma nelivuotisuuteni ja se, miten kuulin monesti erinäisten kassatätien suusta seuraavan lauseen:

- Voi ku sulla onkin ihanat kiharat! Ai että! Vaihdettaiskos hiuksia?

Järkytyin aina tuosta kommentista. Saamari, minä sinun lättätukkaa halua, ajattelin. Anna mun ja mun hiusten olla.

Nyt ymmärsin niitä emäntiä, onhan pikkuinen lapsi kiharoineen hyvin hurmaava näky. Lapset kaupan kassalla ovat muutenkin virkistäviä, kun he tarkkailevat kauppaa ja koko maailmaa niin uteliaina ja tuntevat kaikki pettymyksen tunteet niin raakoina ja viiltävinä itkiessään, kun äidit kieltäytyvät ostamasta leluja tai karkkeja. Tai sitten ne moikkaavat ja tapittavat ja ovat vaan suloisia, niin kuin tämä kiharainen kaveri tässä minun kassallani: tapitti tiiviisti mutta huolettomasti, miten hommiani tein.

Minulla oli tuona päivänä hiukset auki ja erityisen kiharalla, joten sanoin pojalle:

- Meillä näyttäis olevan samanlaiset hiukset. Sulla pilkistää tosi ihanat kiharat tuolta pipon alta!

Poika ei sanonut mitään, mutta jatkoi tuijottamistani. Sen pää kallisteli puolelta toiselle hennosti, pieni suu kaartui hieman hämmentyneeseen mutta onnelliseen hymyyn. Huomautukseni näytti olevan pojalle mieleen.

Jatkoin hommiani ja vilkaisin poikaa tuon tuosta. Hän seisoi paikallaan edelleen tuijottaen minua. Hymyilin takaisin ja piippailin menemään. Kun kolmannen kerran vilkaisin poikaa, poika nosti kätensä, otti piponsa pois päästä ja paljasti maailman vaaleimmat pipon litistämät enkelikiharansa ja hymyili. Minäkin aloin hymyillä, ja se hymy jäi päälle koko loppuillaksi.



Kyllä lajitoverit toisensa tunnistavat. Eikä siihen tarvita sanoja.

Arjen säästö = järjen riisto

Tiedän, mitä tarkoittaa sanonta "tehdä töitä niska limassa". Tule jo viikonloppu!!!

Ei mulla muuta, mo.

Sen huomaa ilmeisesti heti tän blogin päivitystiheydessä, kun mulla on tasaisen tappavasti töitä. Sitä ei vaan jaksa/kerkeä/innosta, kun ei oo asiaakaan. Päivät kaupalla on aika lailla samanlaisia päivästä toiseen. Eilen tosin näin pikkupojan, joka maistoi ekaa kertaa elämässään limpparia. Se oli aika kauhistunut: posket pullotti, naama meni punaiseksi ja silmät ruttuun. Ei tienny se poika et miten päin olis tai mitä tekis sille kamalalle kuplivalle nesteelle. Ihan raukka! :D

Vielä mallaillaan tota lakkia :D 

Kirjoitin keväällä useaan otteeseen, miten stressaantunut, masentunut ja pelokas olen ollut. Kaks päivää sitten havahduin siihen, että musta ei enää tuntunutkaan pahalta herätä uuteen päivään. Olo on rauhallinen, seesteinen ja hyvä. Kuuntelin mp3:sta jotain biisejä, joita kuuntelin maalis-huhtikuussa, enkä halua enää kuunnella niitä. Tulee heti mieleen, miten paha oli olla. Voin kertoa, että on tapahtunut melkonen parannus.

Yllä kuva vapaapäivältä, jolloin ostin paljon postikortteja ja istahdun Strada Coffeehen kirjoittamaan niitä. Jos mä jostain tykkään niin kahviloista: Englannissa opin käymään kahviloissa niin yksin kuin ystävienkin kanssa. Nyt on kahviahurvittelut vähentyneet, kun ei tuota rahaa ole (eikä sitä eilen lotossa tullu vittu)... mutta mä sanon, että tuo lohipatonki ja kermavaahtokaakao oli nannaa!

Ostin rasiallisen tuoreita aprikooseja ja rakastuin en ainoastaan niiden väriin tai makuun, vaan myös niiden ihanaan tuntuun: ennen aprikoosin syömistä mun on aivan pakko hieroa sitä varmaan pari minuuttia poskea ja huulia vasten. Aprikoosin nukka on jotain vastustamattoman pehmeää ja ei, persikka ei tunnu samalta! :D

Sitten vois esitellä mun viimeisimmän hankinnan...

Mun uudet Vallilan pussilakanat! Eikö oo ihanat?? Mun täytyy tunnustaa, etten osaa oikeen shoppailla vaatteita tai kankaita tai mitään vastaavaa, sillä en osaa visioida asioita ylleni/ympäristöönsä ainoastaan katsomalla vaatetta tai kangasta (olen ilmeisesti virheellinen nainen, tuntuu et ihan kaikki muut osaa tän :< ), mutta näiden kohdalla kävi poikkeus. Mä näin että nää sopii mun huoneeseen ja että minä sovin nukkumaan niihin, joten ne oli pakko ostaa. Kukkaro kiitti, tai oikeastaan Anskun kukkaro, josta vähän lainasin, mutta onneks kohta on palkkapäivä. 

Kauppakukkasia

Kävin ennen työpäivää meidän lähikaupassa, Lautiassa. Siellä lievästi alkoholin (tai ties minkä aineen) vaikutuksen alaisena eräs vanhempi mieshenkilö haasteli naismyyjälle kaikenlaista. Keskustelu oli melko yksipuolinen, myyjä vain myönteli ja yritti saada asiakasta liikkeelle (lue: ulos). Herran viimeinen line oli varmaan maailman paras:

"... ja onnea liiketoimintaan ja perhe-elämään ja kaikkeen. Te olette tulevaisuuden nainen!"

Kun olin itse saanut ostokseni kätöseeni, toivotin myyjälle onnea tämän mainitun herran kanssa. Myyjä nauroi ääneen.

Itse olin iltavuorossa ja hyvin, hyvin väsynyt. Ja tylsistynyt. Yhtäkkiä eräs vanhempi herra, vakiasiakas, tuli luokseni toisen myyjän kassajonosta ja kävi kanssani seuraavanlaisen sananvaihdon:

"Saako sulle sanoa jotaki?"

"No tottakai saa!"

"Sinä olet hieno nainen. Elä naura, minuaki kattoit niin hennosti!"



Ollaan pohdittu joskus lukioaikoina kavereiden kanssa, että ohitettuaan tietyn iän vanhoilla miehillä on jälleen oikeus lirkutella nuorille naisille ilman nenänvartta pitkin katsomista. Tämä on niin totta. Ei mua ahdistanut tai ällöttänyt tuommonen, lähinnä vain huvitti. Mutta jos se oliskin ollut siinä viisissäkymmenissä ja sanonut sen tiettyyn äänensävyyn, olisin varmaan ollut tosi ahdistunut. Papat saa haastella, kun peli on ikään kuin menetetty.

Vielä kolme työpäivää jäljellä. Papat, tulen kaipaamaan teitä ja teidän kassaneidille ojennettuja sanallisia kukkasianne!

Looking dead in the face she said "Cash or credit?"

Mulla on ihan järetön Ouluikävä. Haluan takas kouluun, mutta se alkaa vasta 9.1. harjoittelulla (jee!). Siihen saakka on kärvisteltävä, ja oonkin käyttänyt tehokkaasti aikaa työn tekoon kaupan kassalla. Aattelin kertoa teille muutaman faktan, jotka ite oon pannu merkille siinä kamoja piippaillessa ja ihmisiä rahastaessa.

Mummot varjelee viilejään. Huomasin tämän kerran, kun satuin laittamaan viilejä eräälle mummukalle pussiin ja tämä alkaa keuhkoamaan: "Älä vaan tuola laila niitä laita voi voi nyt on herat kannessa nyt meni seki viili voi voi..." Pitäkää siis huolta, että se viilipurkki ei missään nimessä käänny sitä 180 astetta ympäri, sillä kun viilin hera osuu purkin kanteen ja kiinnittyy siihen, peli on menetetty. Kannattaa myös viimeiseen saakka varoa, ettei kannet mene rikki. Yksi mummo heittäytyi (kyllä, heittäytyi) viiliensä ylle ja alkoi paasata takana olevalle herralle, ettei parane tulla liian lähelle hänen viilejään, kun ne voi mennä rikki (!!!).



Ihmiset tulee monesti kassalle kärttämään, että antaisimme alennuksia eri tuotteista, vaikka meillä ei ole siihen lupaa ilman osaston hyväksyntää. Kerran eräs mies tuli pyytämään, että myisin hänelle rikkinäisen euroshopperin kahvipaketin puoleen hintaan. Kun sanoin, että tämä ei käy, hän sanoin minun olevan "vittumainen ihminen". Oo-vitun-koo, jos haluat vittuimaisen ihmisen nähdä, kato peiliin, vassokuut! Jos me alettais myydä rikkinäisiä kahvipaketteja puoleen hintaan, ihmiset tulis ihan päntiönään repimään pakkauksia ja tuomaan niitä kassalle...

Suurimmalla osalla teini-ikäisiä ei ole käytöstapoja. Kassalle tullaan usein energiajuomapullon kanssa oikein velttona. "Moi" on hädin tuskin kuiskauksen kuuloinen, eikä katsekontaktia löydy. Kun rahat on ojennettu, kiidetään suorinta tietä pois kiittämättä. Monesti jää "onko plussakorttia" kaikumaan kuuroille korville, kun aluksi niin veltto asiakas on yhtäkkiä saanut jonninmoisen energiapiikin ja päättänyt lähteä kiitämään. Miten olisi silmiin katsominen, kiittäminen ja hyvästely, eli normaalit käytöstavat?

Toisinaan päivän pelastavat kanta-asiakkaat. Oon töissä keskikokoisessa pienen kaupungin keskustamarketissa, joten siellä pyörivät melkein päivittäin samat naamat. Suurin osa on melko harmaata massaa, mutta muutamat jäävät mieleen erittäin hyvin. Oon antanut niille mielessäni nimiäkin: Höntyilijä, Pervo, Tofujäätelönainen, Siiderimummo... kaikki nämä ihmiset eivät ole miellyttäviä, mutta omalla tavallaan ne kaikessa raivostuttavuudessaan piristää muuten tasapaksua päivää.

Nyt olen puhunut. Onko lukijoiden joukossa muita kassatätejä, jotka ovat kokeneet jotain vastaavaa? Avautukaa, mä oon kuulolla! ;D