Ei tarvita kuin yksi pannahisen kahvikuppi kello seitsemältä, jotta meikäläinen on aamuyöllä sentimentaalisissa vuodenvaihdeviilikissä. Sillä se väsymys lähtee millä se on tullutkin, ratkaisen ongelman juomalla kahvia huomennakin.
Mitä mulla on kädessä tämän vuoden jälkeen? Enemmän kuin ikinä tähän saakka: pisimmät työsuhteet, pätäkkää, unelmien opiskelupaikka, uskomattomia uusia ystäviä ja sitä uskomattomampia vanhoja ystäviä. Kaikki hyvin, ainakin näennäisesti. En valita. Mutta...
...vedetäänpä silti matto edellisten sanojen alta. Aina minä löydän jotain, mitä minä en ole vielä saavuttanut, mainittakoon nyt vaikka esimerkiksi se maaginen 55 kg puntarin digitaalinäytössä.
Olen ystävieni suusta kuullut sanoja, jotka ahdistavat minua. Ne liittyvät mielipiteisiin ja niiden perusteluihin. Ne ovat niin hyviä, että ne ahdistavat minua. Itse en tiedä, mitä puoluetta kannatan, mitä minä edustan ja arvostan. Kun kuulen ihmisten puhuvan, minä ahdistun ja koen itseni ala-arvoiseksi kakaraksi. Itse muodostan mielipiteitä maalauksista, musiikista ja ihmissuhteista. Onko maailmani oikeasti niin ahdas? Analysoin sydämen asioita niin hanakasti, että unohdan ympärillä olevan maailman toisinaan kokonaan. Myönnettäköön tähän väliin, että katsoin ensimmäiset uutiset varmaan kolmeen kuukauteen tänä iltana. En lue uutisia netistä tai lehdistä saatika katso niitä telkkarista. Arvostan ihmisiä, jotka kykenevät pysymään ajan hermolla ja olemaan asiosita jotakin mieltä. Ja vielä perustelemaan ajatuksena. (Et arvaakaan, miten paljon arvostan sinua.)
Minun uutiseni liittyvät minun maailmaani. Minulle on tärkeää, mitä minun ja läheisteni elämässä tapahtuu. Tiedän pienten piirieni syy-seuraussuhteet, analysoin niitä ja ennustan tulevaa.
Mutta eivätkö kaikki tee niin?
Voisin myös myöntää muodostavani jatkuvasti omaa filosofiaani rakkaudesta. Voi saamarin saamarin saamari kun mua PÄNNII, että olen niin aivopesty, että elämässä tärkeintä minulle on se kliseinen rakkaus. Haluan ja etsin sitä. Jatkuvasti. Tietoisesti ja tiedostamatta.
Olen asunut nyt omillani jonkin aikaa ja aloittanut Oman Elämäni. Koen sen alkaneen puolitoista vuotta sitten, mutta koen yhä olevani aika hemmetin hukassa. Olisiko aika oikeasti ymmärtää jotain?
Haluaisin osata keskustella oikeista asioista ja olla jotain mieltä. Tuleva ammattinikin vaatii kannan ottamista. Ette arvaakaan, miten joskus kadehdin niitä, jotka avaavat suunsa luentosaleissa. Haluaisin minäkin, mutta minulla ei ole sanottavaa.
Jos minä jotain voisin itselleni luvata tulevalle vuodelle, lupaisin ottavani hanakammin selvää, mitä minä elämältäni haluan ja minkä takana minä seison. Avartavani maailmaa oman navan ulkopuolelle ja tiedostavan sen, mitä lähiympäristöni ulkopuolella tapahtuu. Lopettavan sen rakkaudesta haaveilemisen ja nauttivan siitä, että kykenen pyörittämään omaa pikku elämääni kohtuullisen hyvin ihan itsekin.
Lupaanko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti