Suhde valon kanssa on katkolla: me ei olla enää toistemme elämässä läsnä kuin keinotekoisesti. Kun näemme toisemme, näen vain selän, joka on jo lähdössä.
Jaksanko minä? Riitänkö minä? Minne minä menen?
Osasin elää hetkessä ihan vasta. Olin onnellinen jokaisesta päivästä ja olin innoissani kaikesta uudesta. Kaikki oli jännää. Nyt kaikki uusi alkaa ahdistaa. Esimerkiksi teknisessä työssä tunnen olevani niin kaukana mukavuusalueeltani, että ihan hirvittää oma käytös tunnilla. En hae apua, vaan murjotan nurkassa ja kiroan taitamattomuuttani.
Odotan ihan hirveästi joululomaa, jolloin teatteri loppuu ja koulu jää tauolle. Saan hengähtää aivan kunnolla (paitsi että menen töihin loman ajaksi). Olisi kuitenkin parasta, että keskittyisin tähän päivän, opettelisin asioita ja nauttisin teatterin antamista haasteista. Meinaan koko ajan vain hukuttaa itseni ahdistukseen uskottelemalla, että käsissäni on liian monta narua.
Tämä viikonloppu kuitenkin osoitti, että kaikki menee ihan okei. Pitää vain muistaa, että minulla on kaikki hyvin, sillä en ole yksin. Minulla on paljon tukiverkko, joka ottaa vastaan. Se elää, hengittää, naurattaa ja pelaa kanssani MasterMindiä.
Nähdään Kempola sitten joulukuussa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti