Jäljet hankeen jää

Ei tarvita kuin yksi pannahisen kahvikuppi kello seitsemältä, jotta meikäläinen on aamuyöllä sentimentaalisissa vuodenvaihdeviilikissä. Sillä se väsymys lähtee millä se on tullutkin, ratkaisen ongelman juomalla kahvia huomennakin.

Mitä mulla on kädessä tämän vuoden jälkeen? Enemmän kuin ikinä tähän saakka: pisimmät työsuhteet, pätäkkää, unelmien opiskelupaikka, uskomattomia uusia ystäviä ja sitä uskomattomampia vanhoja ystäviä. Kaikki hyvin, ainakin näennäisesti. En valita. Mutta...

...vedetäänpä silti matto edellisten sanojen alta. Aina minä löydän jotain, mitä minä en ole vielä saavuttanut, mainittakoon nyt vaikka esimerkiksi se maaginen 55 kg puntarin digitaalinäytössä.

Olen ystävieni suusta kuullut sanoja, jotka ahdistavat minua. Ne liittyvät mielipiteisiin ja niiden perusteluihin. Ne ovat niin hyviä, että ne ahdistavat minua. Itse en tiedä, mitä puoluetta kannatan, mitä minä edustan ja arvostan. Kun kuulen ihmisten puhuvan, minä ahdistun ja koen itseni ala-arvoiseksi kakaraksi. Itse muodostan mielipiteitä maalauksista, musiikista ja ihmissuhteista. Onko maailmani oikeasti niin ahdas? Analysoin sydämen asioita niin hanakasti, että unohdan ympärillä olevan maailman toisinaan kokonaan. Myönnettäköön tähän väliin, että katsoin ensimmäiset uutiset varmaan kolmeen kuukauteen tänä iltana. En lue uutisia netistä tai lehdistä saatika katso niitä telkkarista. Arvostan ihmisiä, jotka kykenevät pysymään ajan hermolla ja olemaan asiosita jotakin mieltä. Ja vielä perustelemaan ajatuksena. (Et arvaakaan, miten paljon arvostan sinua.)

Minun uutiseni liittyvät minun maailmaani. Minulle on tärkeää, mitä minun ja läheisteni elämässä tapahtuu. Tiedän pienten piirieni syy-seuraussuhteet, analysoin niitä ja ennustan tulevaa.

Mutta eivätkö kaikki tee niin?

Voisin myös myöntää muodostavani jatkuvasti omaa filosofiaani rakkaudesta. Voi saamarin saamarin saamari kun mua PÄNNII, että olen niin aivopesty, että elämässä tärkeintä minulle on se kliseinen rakkaus. Haluan ja etsin sitä. Jatkuvasti. Tietoisesti ja tiedostamatta.

Olen asunut nyt omillani jonkin aikaa ja aloittanut Oman Elämäni. Koen sen alkaneen puolitoista vuotta sitten, mutta koen yhä olevani aika hemmetin hukassa. Olisiko aika oikeasti ymmärtää jotain?

Haluaisin osata keskustella oikeista asioista ja olla jotain mieltä. Tuleva ammattinikin vaatii kannan ottamista. Ette arvaakaan, miten joskus kadehdin niitä, jotka avaavat suunsa luentosaleissa. Haluaisin minäkin, mutta minulla ei ole sanottavaa.

Jos minä jotain voisin itselleni luvata tulevalle vuodelle, lupaisin ottavani hanakammin selvää, mitä minä elämältäni haluan ja minkä takana minä seison. Avartavani maailmaa oman navan ulkopuolelle ja tiedostavan sen, mitä lähiympäristöni ulkopuolella tapahtuu. Lopettavan sen rakkaudesta haaveilemisen ja nauttivan siitä, että kykenen pyörittämään omaa pikku elämääni kohtuullisen hyvin ihan itsekin.

Lupaanko?

Looking dead in the face she said "Cash or credit?"

Mulla on ihan järetön Ouluikävä. Haluan takas kouluun, mutta se alkaa vasta 9.1. harjoittelulla (jee!). Siihen saakka on kärvisteltävä, ja oonkin käyttänyt tehokkaasti aikaa työn tekoon kaupan kassalla. Aattelin kertoa teille muutaman faktan, jotka ite oon pannu merkille siinä kamoja piippaillessa ja ihmisiä rahastaessa.

Mummot varjelee viilejään. Huomasin tämän kerran, kun satuin laittamaan viilejä eräälle mummukalle pussiin ja tämä alkaa keuhkoamaan: "Älä vaan tuola laila niitä laita voi voi nyt on herat kannessa nyt meni seki viili voi voi..." Pitäkää siis huolta, että se viilipurkki ei missään nimessä käänny sitä 180 astetta ympäri, sillä kun viilin hera osuu purkin kanteen ja kiinnittyy siihen, peli on menetetty. Kannattaa myös viimeiseen saakka varoa, ettei kannet mene rikki. Yksi mummo heittäytyi (kyllä, heittäytyi) viiliensä ylle ja alkoi paasata takana olevalle herralle, ettei parane tulla liian lähelle hänen viilejään, kun ne voi mennä rikki (!!!).



Ihmiset tulee monesti kassalle kärttämään, että antaisimme alennuksia eri tuotteista, vaikka meillä ei ole siihen lupaa ilman osaston hyväksyntää. Kerran eräs mies tuli pyytämään, että myisin hänelle rikkinäisen euroshopperin kahvipaketin puoleen hintaan. Kun sanoin, että tämä ei käy, hän sanoin minun olevan "vittumainen ihminen". Oo-vitun-koo, jos haluat vittuimaisen ihmisen nähdä, kato peiliin, vassokuut! Jos me alettais myydä rikkinäisiä kahvipaketteja puoleen hintaan, ihmiset tulis ihan päntiönään repimään pakkauksia ja tuomaan niitä kassalle...

Suurimmalla osalla teini-ikäisiä ei ole käytöstapoja. Kassalle tullaan usein energiajuomapullon kanssa oikein velttona. "Moi" on hädin tuskin kuiskauksen kuuloinen, eikä katsekontaktia löydy. Kun rahat on ojennettu, kiidetään suorinta tietä pois kiittämättä. Monesti jää "onko plussakorttia" kaikumaan kuuroille korville, kun aluksi niin veltto asiakas on yhtäkkiä saanut jonninmoisen energiapiikin ja päättänyt lähteä kiitämään. Miten olisi silmiin katsominen, kiittäminen ja hyvästely, eli normaalit käytöstavat?

Toisinaan päivän pelastavat kanta-asiakkaat. Oon töissä keskikokoisessa pienen kaupungin keskustamarketissa, joten siellä pyörivät melkein päivittäin samat naamat. Suurin osa on melko harmaata massaa, mutta muutamat jäävät mieleen erittäin hyvin. Oon antanut niille mielessäni nimiäkin: Höntyilijä, Pervo, Tofujäätelönainen, Siiderimummo... kaikki nämä ihmiset eivät ole miellyttäviä, mutta omalla tavallaan ne kaikessa raivostuttavuudessaan piristää muuten tasapaksua päivää.

Nyt olen puhunut. Onko lukijoiden joukossa muita kassatätejä, jotka ovat kokeneet jotain vastaavaa? Avautukaa, mä oon kuulolla! ;D

Uusi perheenjäsen

Kuten jo aiemmin mainitsin, meidän perheeseen on saapunut uusi tulokas. Hän on aika paksu. Ja sen karva on kihara. Selvästi meikäläisen perheenjäsen.



Tässä on Taara, josta Minna omistaa puolet. Me käytiin just ratsastamassa sillä. Oli ihanaa, kun tää tottelikin jotain. En tiedä, kerroinko kun kävin ratsastamassa western-tunnilla eräällä Zorrolla, joka ei alkanut yhteistyöhön ei millään, mutta näinkin on syksyn aikana käynyt. Meinasi ratsastusinnostus lopahtaa siihen, mutta tämmöinen onnistumisenkokemus antoi sysäyksen jatkamiselle.

Onneks Minna sai puolikkaan Taaran, se on varmaan maailman ihanin asia.

Let it shine

Tunnen vain ja ainoastaan velvollisuudekseni jakaa teille tämän joulun ilosanoman, joka (Anriikan sanoin) on "täysin ajasta, paikasta ja kontekstista irrallinen esitys, jossa Seppo Hovi on onnistunut nielaisemaan Elton Johnin ja joulupukin".



So let it shine, let it shine, let it shine! Onnellista joulua!

Hakusanojen helmiä

Milla laittoi mulle joskus tekstarin, jossa kertoi katselleensa blogina tilastoista omia hakusanojaan, joista löytyi muun muassa seuraavat:

"sanna märkä paita"

"sanna märkänä"

En tiiä, mitä olette etsineet. Huhhuh. :D

Itsekin oon niitä aina joskus seuraillut ja kerännyt luonnokseen, tässä helmiä:

"kemin hullu" (4 hakua!!)

"tanssit ko kameli"

"kahvia ja pullaa coffee and cake

"hölömö"

"hei äiti mä en oo syöny mun lääkkeitä"

Kävin myös tänä aamuna katsomassa ja jopa kaksi ihmistä on löytänyt tänne hakusanalla "mon petit cheri". Aw.



Mulla ei oo joulufiilistä, mutta ei haittaa. Koska packages and bows ei meinaa nyt mitään, vaan ihmiset.

"Kohillaan"

Ensinnäkin: miks v*tusa mulla ei oo mitään muita työkaluja tässä ku tarkista oikeinkirjoitus ja lisää kuva??

Toisekseen: alako joululoma. Tai no loma ja loma, tänään oli viimeinen koulupäivä (8 h) ja huomenna meen suorilta töihin kello 9.00. Tän joululoman tekeleen vietän taas Keminmaassa vanhempien, siskojen ja kavereiden (Ellu!!!!!!! Vihdoinkin!!!!!!!) kanssa. Niin ja uuden perheenlisäyksen, josta kerron sitten vähän myöhemmin.

Tulin tänne Kempolandiaan pari tuntia sitten. Ajelin yssikseen, eikä mua pelottanutkaan niin paljon kuin etukäteen panikoin. Kotiin oli ihanaa palata, kun täällä ei ole loskaa ja puissa on lunta. Ja melkein joka talossa on samat jouluvalot kuin viimeiset 20 vuotta. Tämä pelkästään rauhoittaa mua ja antaa joulufiilistä. Ja kun kaarroin autolla pihaan, Minna tuli ovelle vastaan ja halasi ja sanoi, että sillä on ollu ikävä. Onko mitään parempaa?

Luin tuossa viime joulun postauksia ja mietin, miten erilainen elämä mulla nyt on. Jouduin tuolloin pelkäämään, etten pääse kotiin. Olin niin ikävissäni ja niin peloissani. Nyt ei tarvinnut pelätä, vaan sain rauhassa haaveilla lanttulaatikosta ja kinkusta valkosipulimajoneesin kera. Tiedän jo nyt, että viime joululle ei ole vertaa, mutta tästäkin tulee ihana. Olin kotona viimeks puoltoista kuukautta sitten ja mulla oli ihan yllättäen kerennyt tulla ikävä.

Sain melkein kaikki joulu/kouluhommat tehtyä (tekstiilistä arvosanaksi 5, wooohoooo!!). Huomenna töihin. Kohta nään Ellua. Ja Millaa. Sanoisinko, että asiat on kohillaan. "Hyvälä mallila."

Ja tähän loppuun vielä haluan sen sanoa, että arvostan ihmisiä, jotka uskaltaa puhua tunteistaan. Olemalla heikko ihminen on rohkea. Ja että mua pelottaa, miten joskus joku laulu voi olla suoraan omasta elämästä. Samalla harmittaa, ettei ne sanat ole mun kirjoittamia.



Lupaisinko tehä tästä coverin... Harjoittelin tätä jo pianolla. Ja hyvältä vaikutti, Essi tirautti kyyneleet tänään terapiahuoneessa.

Hyvää yötä. Nukkukaa hyvin. <3

Väsy

Ensi-ilta meni hienosti: repesin kerran oikein perusteellisesti, kun saa tuoli kaatui miljoonannen kerran. Ihmiset nauroi, hyvä luoja ne nauroi!! Pelättiin jo, että ainoastaan näyttelijöillä on kivaa, mutta yleisö oli ihan messissä (lauantaina oli tosin vaisumpaa). Enskarin kunniaksi tuottaja tarjosi koko poppoolle lasit kuoharia, mikä ihana ylläri! Lauantaina oli sitten enskaribileet/pikkujoulut/OYT:n syyskokous, joka sujui... no, se sujui. Teatterimaiseen tapaan. Nyt kärsitään pahemman luokan jet lagista, nimittäin jatkot jatkui aamu kahdeksaan Tekkenin merkeissä.

Luokan pikkujouluissa syötiin niin paljon, että oon ehkä vieläkin täynnä. Se kanapasta oli niin taivaallista... ja tää brownie:

Hitto, oon kova syömään. Kohta pääsee (siis jo viikon päästä!!!!) syömään jouluruokia. O M G. Sitä ennen pitäis jaksaa vääntää TVT:n essee ja powerpoint sekä kuviksen, tekstiilin ja puukässän portfoliot. Tsemppiä kaikki, kohta se joulu on!

Hipi hipi

Joulu tulee pikkuhiljaa. Tässä oon kylpytakki päällä ja odottelen ilta seitsemää, kun meidän luokka kokoontuu Amarilloon hyvän ruuan ääreen pienryhmäohjauksen sekä pikkujoulun merkeissä. Vihdoinkin saadaan melkeinpä koko luokka kasaan yhteiseen illanviettoon!

Joulu tietää myös muuta hommaa: joulukortit, joululahjat, joulukoristeet, joulukilot ja jouluressin. Päätin jättää tuon viimeisimmän pois ja lähettää tasan yhden joulukortin, senkin Englantiin, ja hommata joululahjat vain muutamalle. En näe mieltä siinä, että ostan hätäpäissäni jotain vain siksi, kun on pakko antaa jotain. Kivempaa mennä tapaamaan teekupposen äärelle, halata ja toivottaa hyvää joulua ihan henkilökohtaisesti.

Teatterihommat alkaa lähennellä loppujaan. Enskari on huomenna (!!) ja pystyin vasta eilen menemään koko puolituntisen läpi ilman naurukohtauksia (!!). Pelkään niitä kohtauksia, kun niille ei meinaa tulla loppua. Ja ne on tosi hersyviä ja äänekkäitä. Hyvä ettei pissat tuu housuun. Oon nähny jo painajaisia, missä nauran meidän vartijahahmolle täyttä päätä. Voi apua...

Loppuun randomeja itsepäisyyspäivän kuvia:

Käykö teille koskaan niin, että paprika on "raskaan", eli sen sisällä kasvaa toinen paprika? Mulle tää oli jo kolmas tapaus. Mistä tää johtuu? Torjunta-aineista? Vai onko tää vaan luonnollista??

Essin suloiset jouluporsaat

Kokki kolomoset vatkaa munamaitoa romanttista makaronilaatikkoillallista varten

Ai niin, miten jotkut ehtii muka tehdä jotain joulukalenteripostauksia? Huhhhuh, hyvä kun ehin ite ees syödä! Helpottaakseni teidän luku-urakkaanne jätän ite moiset välistä. En omista oikeatakaan joulukalenteria - taaskaan. Oonko vaan katkera?

Coldplay - In my place

Tämän päivän äikkä peruttiin, joten mulla on teknistä vasta puoli yhdeltä ja siihen päälle neljästä eteenpäin ryhmätentti.

Nukuin viime yönä 11 tuntia ja heräsin virkeänä. Aurinko paistaa pienesti, kohta se taas laskee. Oon pyrähdellyt ympäri huonettani kamera kädessä otsikossa mainitun yhtyeen soidessa taustalla, tässä tulokset:

Nytpä näitte mun rakkaan huoneeni. Mitä tykkäsitte? :)

Imma be vol. 2

Jatkan nyt edellistä opintoihini liittyvää postausta ja kerron, millaista opettajaksi opiskeleminen on fuksin silmin näin käytännössä.

Kandin vaiheeseen tarvitaan 180 opintopistettä, joista on tililleni onnellisesti syksyn aikana napsahtanut 6,5 (matiikan didaktiikkan ja tieteellisen viestinnän pistehiä odotellen), ja maisterin laajuus on puolestaan 120. Tenttejä on tähän mennessä ollut kaksi, yksi tulee ens viikon keskiviikkona ja loput tämän vuoden puolella tehtävistä suorituksista tulee olemaan erilaisia ryhmätöitä ja portfolioita. Noiden ryhmätöiden ja portfolioiden palauttaminen stressaa, kun asiat on kesken. Tentteihin luku on lähinnä itsestä kiinni, mutta ensi viikon didaktiikan tentti suoritetaan ryhmänä. Meillä painotetaan muutenkin ihan hirveästi sitä, miten ryhmässä on voimaa ja miten ryhmässä opitaan parhaiten, eli yksin pakertamista on melkoisen vähän.

Luokanopettajan koulutuksessa tuntuu olevan hirveästi kaikenlaista käytännön hommaa: teknistä käsityötä, tekstiilityötä, liikuntaa eri muodoissa, musiikkia, kuvista... kaikkea mitä peruskoulussa alaluokilla yleensäkin opiskellaan. Lisäksi on sitten näitä kuivia eli didaktiikkaa (= miten opetetaan), kasvatustiedettä ja muita jänniä. Niin ja sitä tieteellistä viestintää, eli lähinnä miten tuotetaan tieteellistä tekstiä.

Neulahuovutettu mörkö

Virkattuja lasinalustoja

Kankaanpainantatyö

Yliopistolla on paljon kivoja paikkoja: meidän ainejärjestön (Oulun Pedagogian Ylioppilaat eli Pedo) kahvio, Snellu ja Bulimia (eli Snellmania ja Julinia, ravintoloita) ja vaikka se puukässän luokka. Mulle mieluisimpia paikkoja on pianoluokat, eli ne noin viiden neliön huoneet, jotka on varustettu parilla tuolilla ja pianolla. Ne käy niin harjoittelu- kuin terapiahuoneina: ollaan siellä kavereiden kans musisoitu ja puhuttu vaikeistakin asioista. Siinä on jotain, kun saa olla pienessä hiljaisessa paikassa rauhassa ja kuunnella tai tuottaa musiikkia.

Parasta on kaikki. Tykkään ihan kaikesta, jopa siitä didaktiikasta, vaikka se on työlästä ja raakaa teoriaa ja filosofiaa. Musiikki on mun lempiaine, mutta opettaja on... ei-niin-mieluisa. Nekin tunnit paranee kummasti, kun pitää itse tunnelmasta kiinni ja on innolla ja rennolla otteella mukana.

Parasta on myös se, että meidän koulussa kaikki tukee toisiaan. Paras esimerkki on varmaan viime torstain puukässän tunti: en oo kolmosluokan jälkeen astunut teknisen työn luokkaan (paitsi keväällä sijaisena, voitte kuvitella kuinka hyödyllinen ope olin), joten paineet on kovat, kun opettaja toivoo meidän käyttävän töissämme oikohöylää, sirkkeliä ja muista isoja työkaluja. En uskaltanut ekalla tunnilla pyytää keneltäkään apua, joten meinasin jättää koko homman kesken. Laitoin opettajalle sähköpostia, jossa panikoin, kysyin miljoona kysymystä ja panikoin vielä lisää. Opettaja sanoi nou hätä, vastasi kysymyksiin ja kehotti myös luottamaan luokkakavereiden apuun. Siellä meikäläinen lopulta höyläsi, sirkkelöi ja liimasi ja sai kuin saikin aikaan rungon rasiaa varten. Ja sitten siihen päälle muutama mun luokkalainen poika sanoi "Hyvä Sanna". Ette usko, miten paljon itseluottamusta ryhmän jäsenten tekemät pikkujutut voi antaa eteenpäin jatkamista varten. En meinaan melkein malttanut lähteä siellä pois kello kuus torstai-iltana.

Essin kans vähä puukässää

Monena päivänä on tuntunut siltä, että ois kiva laittaa herätyskello kiinni ja jatkaa unia. Kun yliopiston oven aukaisee ja näkee kavereiden kasvot, ei enää tunnukaan niin ikävältä ja elämä hymyilee. Ne auttaa miestä mäessä. Kukaan ei kilpaile keskenään, vaan on valmis antamaan neuvoja ja tukea sitä tarvittaessa. Ja pitämään hauskaa...

Minä, Mirkku ja Abdullah Amoré fuksisuunnistuksessa - meidän luokka voitti!

Dings

Kappas, pärähti kahdeksas tonni Last.fm:ssä pyörimään! Tällä kertaa tonnibiisiksi osui Annett Louisanin Dings.

Tutustuin Annett Louisanin musiikkiin lukioaikoina eräässä galleriassa. Omistaja halusi esitellä minulle erilaisia naislaulajia ja Louisan oli yksi heistä. Englannissa ollessani saksalaiset kaverit ihmettelivät suuresti, kun tunnistan tällaisen artistin. Noh, joskus käy näin.

Viime päivinä olen huomannut päivän parhaan hetken olevan se, kun laitan valot kiinni ja painan pään tyynyyn illalla. Tänään oli kuitenkin toisenlainen päivä: se alkoi perutulla äikäntunnilla (joka vietettiin kavereiden kanssa telinevoimistelusalissa) ja päättyi 30 cm kalkkunasubiin. Siihen väliin mahtui monta mukavaa juttua. Päivä oli siis oikein hyvä.

Pelo

Koitin mennä just nukkumaan, mutta havahduin yhtäkkiä siihen, että mun sänky tytisee puolelta toiselle. Ei, en ole minkään aineen vaikutuksen alaisena. Aivan ku joku ois ollu mun sängyn alla heiluttamassa. Nappasin neuvokkaana tyttönä puhelimen käteen, näppäilin 112 ja tein kertakaikkisen upean ninjahypyn ovelle ja rämäytin valot päälle. Puhelin kädessä polvistuin lattialle ja katsoin sängyn alle...

...samat vanhat mitä ennenkin: helmipakki, kitaralaukku ja liinavaatelaatikko. Ja Monsoonin kuvasto. Ja villakoirat.

Hyiv.

Jatkan varmaan unia jonkinnäköinen lamppu päällä. Ja kuuntelen Chisua. Olin ennen tämän naisen musiikkia vastaan, mutta nyt mä hoilaan koko ajan "hei kohtaloooooo-o-o!"

Että makeita unia teillekki! B)

Stop chasing shadows, just enjoy the ride

Oivalsin eilen, että asioita voi tehdä kahdella tavalla: niistä voi stressata ja niistä voi olla stressaamatta. Eilinen meni Essin kanssa höntsäillessä kaupungilla ja katsomalla eka Twilight ja virittäytymällä Forksin tunnelmiin. Ostin kauheasti alusvaatteita ja intoilin muutamasta sataneesta lumihiutaleesta henkilön kanssa, joka on kaikesta yhtä lailla innoissaan kuin minäkin. Todettiin illalla sitten yhdessä tuumin, että tämä on elämää.

Kuunnelkaa tää biisi ja höllätkää kans hetkeks:

En näe metsää puilta

Olen kokenut itteni viime aikoina kiireiseksi, epämukavaksi ja aika kamalaksi. Kirjoitan listoja asioista, joita mun pitäis tehdä ja ahistun deadlineista, jotka vain tulee lähemmäksi ja lähemmäksi.

Suhde valon kanssa on katkolla: me ei olla enää toistemme elämässä läsnä kuin keinotekoisesti. Kun näemme toisemme, näen vain selän, joka on jo lähdössä.

Jaksanko minä? Riitänkö minä? Minne minä menen?

Osasin elää hetkessä ihan vasta. Olin onnellinen jokaisesta päivästä ja olin innoissani kaikesta uudesta. Kaikki oli jännää. Nyt kaikki uusi alkaa ahdistaa. Esimerkiksi teknisessä työssä tunnen olevani niin kaukana mukavuusalueeltani, että ihan hirvittää oma käytös tunnilla. En hae apua, vaan murjotan nurkassa ja kiroan taitamattomuuttani.

Odotan ihan hirveästi joululomaa, jolloin teatteri loppuu ja koulu jää tauolle. Saan hengähtää aivan kunnolla (paitsi että menen töihin loman ajaksi). Olisi kuitenkin parasta, että keskittyisin tähän päivän, opettelisin asioita ja nauttisin teatterin antamista haasteista. Meinaan koko ajan vain hukuttaa itseni ahdistukseen uskottelemalla, että käsissäni on liian monta narua.

Tämä viikonloppu kuitenkin osoitti, että kaikki menee ihan okei. Pitää vain muistaa, että minulla on kaikki hyvin, sillä en ole yksin. Minulla on paljon tukiverkko, joka ottaa vastaan. Se elää, hengittää, naurattaa ja pelaa kanssani MasterMindiä.

Nähdään Kempola sitten joulukuussa!

Parempahan päin

Hienoa, olin sitte kuumeessa viikonloppuna ja vielä eilenkin. Eiliseltä kerty 10 tuntia poissaoloja, kämpillä oli tympeetä olla ja kaikki oli huonosti. Parantelin itteäni Weetoksilla, Marleyn Bobilla sekä jaksollisella Muumipapan muistelmilla. Puhelimessa puhuin niin paljon, että aamuisen latauksen jälkeen jouduin lataamaan akun illalla uudelleen.

Mutta hengissä ollaan ja olo on ylevämpi! Kävin leikkimässä Anriikan luona ja join kupin teetä sekä leikin Anskun kämppiksen kissan kanssa. Tunnen oloni ketteräksi ja musikaaliseksi. Illan kuunneltuihin musiikkihelemiin kuuluu mm. good ol' Mmmbop by Hanson, Spin doctorsin Two Princes ja Earth, Wind and Firen September.

Baadeyaaaahhhh dancin in September, Baaaaadeyaaaaahhhhhh....

Koulujutuksia

Jee, teen lähtötasotestiä TVT:n kurssilla. Vitostehtävässä vaadittiin tämmöstä pientä esittelyä itsestä... annetahan mennä!

Olen Sanna, 20-vuotias kiharapää, joka koittaa parhaansa mukaan kouluttautua luokanopettajaksi. Lempiruokaani on karkit ja lemppariartisti Brandi Carlile. Harrastan kaikenlaisten taiteellisten hörhöilyjen lisäksi myös tämän blogin kirjoittamista, hehee.

Esittelyyn tuli olla myös seuraavat asiat:

Kuva:

Meikä kävi Shakespearen kämpillä alkuvuodesta.

Medialementti:


Linkki: tänne!

Imma be

Aight, fellas, kerron teille tänään mun matkasta kohti haaveideni koulupaikkaa, eli paikkaa Oulun yliopistossa laaja-alaisessa luokanopettajakoulutuksessa.

Tiesin aika varhain, että haluaisin olla isona ope. Lukioon mennessäni valitsin psykologian, koska arvelin siitä olevan jotain hyötyä tulevaisuudessa. En koskaan jaksanut siihen kuitenkaan täysillä panostaa, ja sainkin kirjoituksista vain C:n. Ei se mitään, pääsykokeisiin sillä ei olisi ollut vaikutusta. Kai.

Kun ne psykologian kirjotukset oli, ilmestyi VAKAVAn aineisto. Aikaa lukemiseen oli noin puolitoista kuukautta, jonka käytin tehokkaasti poikien perässä juoksemiseen ja elämästä nauttimiseen. En kadu päätöstäni, se oli hienoa aikaa.

Niin mikä VAKAVA? VAKAVAhan on VAltakunnallinen KAsvatusalan VAlintayhteistyöverkosto. VAKAVA-kokeella tarkoitetaan siis tähän mainittuun verkostoon kuuluvien koulutusalojen (eli varhaiskasvatuksen, kasvatustieteen ja luokanopettajakoulutuksen) pääsykoetta. VAKAVA on kaksivaiheinen: ensimmäinen vaihe on monivalintakoe, joka perustuu Samalta viivalta -kirjaan. Samalta viivalta julkaistaan joka vuosi, ja siihen on koottu kuusi tieteellistä artikkelia koskien kasvatustiedettä. Teoksella on yleensä ilmeisesti mittaa n. 200 sivua, mikä ei ole lainkaan paha, sillä kirjan koko on A5! Tekstin painavuutta en vähättele kyllä yhtään, se on nimittäin hyvin vaikeaselkoista sellaisille, jotka eivät ole ennen lukeneet tieteellistä tekstiä. Kirjan lopussa on pieni sanasto, jossa joitakin termejä on selitetty lyhyesti.

VAKAVAN tekevät siis seuraaviin hakevat ihmiset:

-Kasvatustiede (tulevia tiedemiehiä ja -naisia)

- Vakalaiset eli varhaiskasvatus (lastentarhaopeja)

- Lollot eli laaja-alainen luokanopettajakoulutus (tämmösiä tavallisia kansankynttilöitä)

- Teknolaiset eli teknologiapainotteinen luokanopettajakoulutus (luokanopeja, jotka tietää muita enemmän esimerkiksi tietokoneista ym. teknologiakasvatuksesta)

- Taikalaiset eli taide- ja taitoainepainotteinen luokanopettajakoulutus (kuvikseen, musiikkiin, käsitöihin ja liikuntaan painottuneita luokanopeja)

- ITE eli interkulttuurinen opettajakoulutus (kansainvälinen luokanopettajakoulutus, jossa harjotteluita tehdään ulkomailla, keskitytään enemmän opiskelupolitiikkaan ja opiskellaan englanniksi)

Muista, että voit hakea useampaan tämmöseen! Itse hain ensin taikaan ja lolloon, tänä vuonna pelkkään lolloon.

Tuolloin abina en panostanut lukemiseen lainkaan, enkä tosiaan päässyt ensimmäisestä vaiheesta läpi. Sen sijaan lähdin au pairiksi Englantiin hakemaan kokemuksia, elämyksiä ja motivaatiota uusintakierrokseen.

Takkiin tarttuikin aika paljon kaikkia edellä mainnittuja, ja niillä eväillä palasin Suomeen hyvissä ajoin ennen pääsykoetta. Ostin kirjan, vaikka aineisto julkaistaankin aina myös netissä. Tein määrätietoisesti ankaraa lukutyötä, joka palkittiin pääsykokeen toiseen vaiheeseen kutsumalla.

Toisessa vaiheessa oli omalla kohdallani edessä haastattelu sekä sivun mittaisen esseen lähettäminen yliopistolle ennen haastattelua. Esseessä minun tuli kertoa itsestäni ja perustella hakeutumistani luokanopettajakoulutukseen. Aloin kirjoitella esseetä hyvissä ajoin ja ajattelin, että tuon sen haastatteluun. Mikä lie aivopieru tuokin oli; yliopistolta soitettiin ja kysyttiin, miksi olin lähettänyt vain ilmoittautumislomakkeen mutten esseetä. Sain pari päivää armonaikaa ja suhautin esseen alta aikayksikön valmiiksi.

Haastattelu ei ollut aivan kamala, muttei miellyttävin kokemus. Hermoilin ihan kauheasti, tärisin ja janotti pirusti. Edessäni oli kaksi alan veteraania haastattelemassa. Toinen puhui lempeästi ja oli kannustava, toinen oli jäätävä ja sanoi tasan kaksi sanaa sen 20 minuutin aikana. Ne oli "Hei" ja "Hei", muun ajan se kirjoitti paperiin ja katsoi mua pokerinaamallaan. Katsoin häntäkin silmiin, yritin hymyillä puhuessani ja saada ulos mahdollisimman hyvinjäsennettyjä ajatuksia. Toistin melko paljon samoja asioita kuin esseessäni, sitten jäädyin. Sanat vaan loppui. Onneksi haastattelijat kysyivät lisäkysymyksiä, joihin sitten pystyin vastaamaan suht helposti.

Lopuksi oli myös kuvittelutehtävä, jossa eteeni annettiin lappu, jossa oli oppilaskuvaus. Teksti luettiin minulle ääneen, minkä jälkeen halusin vielä itsekin lukea tekstin läpi. Minun tuli kertoa, mihin asioihin kiinnittäisin oppilaassa huomiota ja miten toimisin opettajana. Koitin poimia oleellisimpia ongelmia pojasta, joka 12-vuotiaana "söi muutakin kuin ruokaa", jonka sosiaaliset taidot olivat heikonlaiset ja joka tarvitsi yksityisavustajaa luokassa. Havaintojeni ja perustelujeni jälkeen haastattelija sanoi havaintojeni olleen melko ammattimaisia, mutta että joitakin jäi vielä puuttumaan. Lähdin kättelyiden jälkeen ulos haastatteluhuoneesta ilman hajuakaan tuloksesta ja toivotin odotteleville kokelaille tsemppiä.

Ja sitten tuli se päivä, jolloin sain työpäivän aikana onnittelutekstareita. Soitin yhdelle kaverille, joka kertoi mun päässeen kouluun. Mulla pääsi itku.

Kello on sen verran, että mä alan kattoa leffaa. Kirjoitan aiheesta vielä lisää keskittyen nimenomaan mun opintoihin. Jos haluatte tietää vielä jotain erityistä, kysykää ihmeessä, mä vastaan mielelläni! :)

P.S. Kun luette VAKAVAan, käyttäkää kaikki mahdollinen apu hyväksi! Itse en valmennuskurssille mennyt, mutta siitä ei olisi ollut varmaan haittaakaan. Lukekaa myös Pikkupedagogin blogia - se oli yksi maailman ihanimmista apuvälineistä, kun halusi saada jotain käsitystä omasta osaamisen tasostaan. Myös Älypään VAKAVA-peli on sikahyvä, tulee pikkutärppejä tankattua!

:)

Tulin kertoon teille, että:

- Mulla menee oikeastaan erittäin hyvin

- Tonttuhommat on alkaneet (eka lahja siis hommattu, ei syytä hurrata vielä)

- Ostin eilen kiipparit, Yamaha PSR-290. Ja näin meillä menee:

...ja ilman nuotteja!

Home is where your heart is

En voisi olla tällä hetkellä oikeammassa paikassa, vaikka näinkin Facebookista luokkakavereiden kuvia viimeisimmiltä kommelluksiltaan. Oon kotona, kotona, kotona! Ja täällä on aivan ihanaa.

Olin menossa kauppaan ostamaan hiusväriä, kun hihkuin pelkääjän paikalla istuvalle Minnalle, miten IHANAA ON OLLA TAAS KOTONA: saan ajaa autolla, kuunnella radiosta musiikkia, maisemat on tutut, tilaa on paljon ja ihmisiä vähän... Minna tokaisi tähän jotain tyyliin: "Niin, tämmönen tää Keminmaa on aina ollu. Ja me ollaan menossa vaan Citymarkettin."

On ihanaa käydä mummon ja papan luona pitkästä aikaa. On ihanaa mennä täällä asuvan ystävän luo sen sijaan, että juttelisi Facebookissa tai puhuisi puhelimessa. On ihanaa kävellä kylällä puolet matkasta varpaisiin tujottaen, kun ei tartte kiinnittää huomiota ympäristöön: tiedät jo reitin määränpäihin.

Ehkä oon vielä vähän äitin tyttö, kun tykkään täällä pyöriä. Ja ilmeisesti on niin, että kerran landepaukku, aina landepaukku!

Opintoblogi

Käyn tällä hetkellä kurssia nimeltään Tieto- ja vietsintäteknologia pedagogisena työvälineenä. Oppimisympäristönä on mm. Wordpress, jonne jokainen opiskelija perustaa oman bloginsa ja tekee sinne reflektointia luennoista sekä julkaisee annetuja blogitehtäviä. (Älkää innostuko, siellä ei oo mitään bloggaajan päivä -postauksia tms!)

Blogini on julkinen ja saatte sitä seurata, mikäli aiheeseen kuuluvat pohdinnat ynnä muut kiinnostavat. Wordpressin blogiini pääsette täältä.

Tässä vaiheessa voisin sanoa, että LUOJAN KIITOS oon kirjoittanu blogia aiemmin! Ei tunnu isolta kynnykseltä tehdä koulutehtäviä tällä tavalla. Tää on itse asiassa ihan pirun hauskaa! :D

Kävin teatteritreeneissä

Teatteriporukka ei päästänyt mua helpolla lopettamaan ja toripolliisilla oli hiki. Rauhallista lauantaita mulle ja teille muillekin.

Lööbailla eli rötvätä eli laiskotella

Hehheh, tuo edellisen merkinnän päivä oli varmaan koko viikon tylsin ja kesyin. Oon ollu niin menossa tuon tiistain jälkeen, että ihmettelen, miten oon perässä pysyny! Nytkin elän täysillä sunnuntaita, vaikka on maanantai. Johtuuko siitä, että tie vei Apolloon ja tänään ei ollu luentoja tai harjoituksia?

Heräsin tommosen vierestä tänään! Barbamama oli hyvä unikaveri.

Mulla tuntuu olevan ihan tuhoton kiire joka päivä jonnekin: keskiviikkona ja lauantaina on aina teatteriharkat, torstaina salsa ja lisäksi koulu ja kaverit. Onneks en oo töissä, olisin jo nyt ihan loppuun palanut. Nytkin vähän kaduttaa tuo salsan harrastaminen, koska osa ryhmän pojista ei ole lainkaan kiinnostuneita: ei katsota silmiin, ei viedä, ei sanota mitään. Itse koitan katsoa silmiin, hymyillä ja sanoa ehkä pari sanaa, vaikka osa oppilaista ei edes puhu suomea. Onneksi siellä on muutama pelastus, esimerkkinä yksi senioripariskunta, jonka miesosapuoli on aina tervehtinyt reippaasti ja ollut hauska tanssipari!

Kuva otettu bussipysäkillä. Pientä vihjailua, että pyöräily on parempi vaihtoehto Koskilinjoille?

Nimim. Odotin bussia 56 minuuttia.

Asiaan: mulla tuntuu olevan välillä ihan liikaa hommaa. Kaipaan laiskottelupäiviä, mutta niitä ei ole ennen syyslomaa tiedossa. Ja loman jälkeen alkaakin mitä hirveämpi marraskuu... kauhulla odotan 7.11., jolloin koulua on klo 8.15-18.00. Huhvitunhuh. Tuostakin työhirviöstä on onneksi neljä tuntia teknistä työtä. Ei muuta kuin sunnuntaina aikaisin nukkumaan ja koulureppuun evästä, kyllä mä jaksan. Varsinkin kun mun luokkakaverit on ihan parhaita. :)

Eipä mulla muuta, hyvää sunnuntaita - anteeksi, maanantaita - kaikille!

Loppuun mun kuvistyö, jonka aiheena on satu. Kymmenen pistettä hänelle, joka arvaa,

mistä sadusta on kyse!

11102011

Lupasin toissapäivänä, että olisin eilen kertonut teille mun tiistain tohinoista. Noh, siihen tuli pari muuttujaa, nimittäin kahdeksan tunnin koulupäivän ja teatteriharkkojen jälkeen tie vei Kaarleen. Keskiviikkoisin juhliminen on yks parhaimmista asioista mitä tiedän: saa viettää perjantaita kaks kertaa viikossa!

Asiaan: lukija oli pyytänyt "bloggaajan päivä" -postausta, tässä se tulee.

8.00

8.18

8.40

Paparazzi oli ängetä mun huoneeseen, kun olin menossa vaihtaan vaatteita. Saatana.

10.05

12.30

4/8 + 4/8 = Elton John ja 1 + 1 = Ozzy Osbourne?

14.00

14.20

16.32

17.21

20.17

21.55

23.32

Shoo!

Kävin lauantaina vähän törsään luokkakaverin kans. Käytiin kyynärpäätunkeilemassa ensin Stockalla, sitten pujahdettiin Kenkämeklarille. Löysin talvikengät, joissa yhdistyy käytännöllisyys ja kauneus:

Winter boots by Strange, ~ 75 €, Kenkämeklari

Mä oon painellut viime talvet menemään lähinnä Converseilla, nyt tuli muutos. Nyt tuli heti kerralla korkoa vähän plus karvavuori saappaan varren suusta varpaisiin saakka. Eipähän palele kun pakkanen iskee!

Vielä tarvisin talvitakin (musta parka, mä löydän sut tänä vuonna!!), eli Sanna törsää, törsää ja törsää... :3

Juonipaljastus: Huomenna saatte tietää, mitä oon tehny tänään.

Herbart vs. Vanttuut

Sieluni käy kamppailua kasvatusstieteen peruskurssin (huomiseen) tenttiin pänttäämisen ja lapasten kutomisen välillä. En nyt oikein osaa sanoa, että kumpi olisi tärkeämpää. Olis hyvin tärkeää pitää opinnoistaan huoli, mutta toisaalta mulla ei ole tällä hetkellä edes yhtä ainutta paria käsineitä. Toinen mun lempparilapasista meni viime viikon maanantaina hukkateille ja nahkahansikkaitakin on nyt Keminmaan viikonlopun jälkeen sekapari: toinen musta, toinen ruskea, molemmat oikean käden hanskoja.

Ja ihan ite maalailin sävelsin tuon runon, Shakespearin Williamin klassikon kehyksiin tosin.

Koitan vielä kerran raahautua tuonne muistiinpanojen luo, sitten antaudun mun vadelmanpunaisten vanttuiden pauloihin. Tosin mulla ei ole merkkilankaa peukkujen kohtia varten, joten joudun ihan kohta keskeyttämään senkin projektin. Ilmeisesti tuo Siljanderin Systemaattinen johdatus kasvatustieteeseen onkin mun kohtaloin...