Itse

Palailin tuossa 11 jälkeen Anriikan luota. Katsottiin joku huono leffa telkkarista, mutta mulla oli kuitenkin kovin mukavaa. Kotona en tuntenutkaan oloani väsyneeksi. Nukkumisen sijaan päätin nauttia siitä, että asun yksiössä, toisin sanoen aloin elää yöelämää.

Tanssin "balettia" ympäri kämppää jumpinissä ja villasukissa Erik Satien tahtiin. Ihanaa pyöriä täällä makuuhuoneesta keittiön kautta vessaan ja takaisin ilman, että joutuisin ajattelemaan muiden mielipidettä asiasta.

Kirjoitin reseptikirjaan viimeinkin reseptin täydellisistä suklaakekseistä. Oli kerrankin aikaa.

Alan pikkuhiljaa tottua ajatukseen siitä, että asun todella yksin. Koko tämä alue on minun käytössäni 24/7 ja saan tehdä aivan mitä haluttaa - tai yhtä hyvin jättää tekemättä. Tällä viikolla olen oppinut jättämään tiskejä tiskipöydälle ja antaa työpöydän olla hujan hajan. Sitä voi paremmin kun ei liikaa pingota. 

On myös ihanaa, että kaikki tavarat täällä ovat minun. Kenenkään muun tavaroita ei ole tiellä tai parhailla paikoilla. Saan vihdoinkin säilyttää meikkejäni ja muuta kosmetiikkaa vessassa vaatekaapin sijaan, mitä luksusta! 

Pahinta on kuitenkin se, että täällä todella ollaan toisinaan yksin. Tällä viikolla oon istunut täällä oikeastaan joka ilta, parina iltana pyörähtänyt mutkan Anskun olohuoneessa. Haluaisin jatkuvasti olla seurassa, mutta aikoinaan solussa asuessani se ei tuntunutkaan niin mukavalta. Uskon kuitenkin, että yksinkin pitää osata olla. Eikä se yksin oleminen ole lopullista, aina joku lopulta katkaisee sen autuaasti. 

Olen myös kaikesta siivoamisesta sun muussa ihan itse vastuussa, kukaan ei sitä taakkaa tule puolestani hoitamaan. Havahduin tällä viikolla siihen, että kämppäni oli taas likainen, vaikka olin koko pääsiäisen täältä poissa. Äkkiäpä sitä saa paikat sottaisiksi... :P

Välillä ajattelen solukämppää ja jollain tavalla ikävöin sitä. Se vaihe kuitenkin meni jo. Onneksi siitä jäi kivat muistot. Nyt on tämä paikka, let's aikaansaadaan kivoja muistoja täältäkin!

Yötä ja unia ♥

Me ja muut -ajattelusta ja eräs iloinen mies

Koulussa on meneillään monikulttuurisuuskasvatus-niminen kurssi, jossa met käsitellään tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta kouluissa eri ulottuvuuksilla. Tänä syksynä oon miettiny hurjasti arvoja, ennakkoluuloja ja asenteta ja koen, että oon kasvanu henkisesti ainaki pari metriä pituutta muutamassa kuukaudessa. Ei siinä olla kasvukivuilta vältytty, mutta on tää ollu rikasta taivalta.

Tänään oli kevyt yhdeksän tunnin setti mainitusta aiheesta. Eka kävi African care -järjestöstä porukkaa luennoimassa neljä tuntia, sit sisäasiainministeriön edustajia, dekaani ja...

Wilson!

"Virallinen" kuva...

Wilsonin luento oli äärimmäisen hauskaa seurattavaa. Tää mies on niin hieno kertoja, ettei paremmasta väliä: ne ilmeet, ne äänet, ne liikkeet... taidetta! Ja Wilsonin ajatukset ja ideaalit oli ihanan yksinkertaisia ja järkeviä. Muun muassa yhteisöllisyydestä herra puhui, ja jälleen kerran ajattelin harmistuneena yhteisöllisyyden puutetta. Olikin liikuttavaa, kun Wilson lopuksi kehotti meitä ottamaan toisiamme käsistä kiinni ja sanomaan yhteen ääneen sellaisia totuuksia, kuten "Perhe on tärkeä", "Kaveri on tärkeä" ja "Minä elän, koska me elämme".

... ja epäviralliset kuvat!

Jaa, oon näköjään aika epäedustavan näkönen, kun nauran vapautuneesti räkättäen. Ihan sama. En vaan pysty lopettaan hymyilemistä, kun katon noita kuvia. :D Hieno päivä, ja "huomenna on vielä parempi päivä"!

Down to the river

Kerran landepaukku, aina landepaukku. Olen sanonut itsestäni näin ennenkin, ja sanon vastakin.

Oli taas ihanaa käydä äidin helmoissa pyörähtämässä. Pyörähdin myös pyörän selässä syvemmälle maaseudulle ja katselin auringonvalossa kylpeviä kukkia, sinistä taivasta ja viileänä virtaavaa jokea.

Lempparipaikkani koko maailmassa on varmaankin Kemijoen rantaviivalla. On ihanaa pyöräillä tuota penkkaa pitkin, kun ympärillä sirittää heinäsirkkaorkesteri ja edetessä pöllähtää tiheiköistä uskomattomat määrät perhosia ja pikkulintuja. Kukkien tuoksu on huumaava, mutta jokivesi tuoksuu kaikkein ihanimmalle.

Kemijoen vesi on hieman ruskeaa, mutta puhdasta. Sen tuoksu on jäänyt mieleen, ja joka kevät jäiden lähdettyä sitä on lähdettävä haistelemaan. Silloin alan aina haaveilla siitä, kun painan pään pinnan alle ja miten viileä vesi tuntuu kehon joka puolella. 

Silmät auki sukeltaessa näkee oranssin hiekkapohjan ja vihreän veden, joka tummenee pohjaa kohti. Kun menee tarpeeksi syvälle, ei pohjaa näe ollenkaan, vaan syvän, kylmän, mustan pimeyden. Ja sen pimeyden katseleminen, veden virtauksen tunteminen paljaalla iholla tuntuu rentouttavalta. Maailma on siinä pinnan alla, ympärillä, eikä siellä tule kukaan häiritsemään. Sellaisen pienen hengittämättömän hetken aikana kirkastuu moni ajatus.

Tänä kesänä olen päässyt veden syliin tasan kerran. Toivottavasti pääsisin vielä edes yhdesti, ilman piilolinssejä tällä kertaa. Silloin voi sukellella silmät auki ja katsella sitä maailmaa, vaikka näköni onkin huono. Olisin onnellinen, kunhan näkisin edes ne värit, valot, varjot.