Vakavasti

Meillä oli tänään toiseksi viimeinen kerta pedagogista seminaaria. Tehtiin harjoitus, jonka aiheena olivat erilaiset tunnetaitopiirteet. Harjoituksen jälkeen keskusteltiin ajatuksistamme ja mä kerroin, miten oon tottunut aina siihen, et kaikki tehdään yksin, mutta et tuolla koulussa korostetaan yhteistyötä. Ja et miten haluan, et mun asiat on mun kontrolloitavissa, et miten esimerkiksi luokassa opettajana ollessani saatan ehkä vaatia totaalihiljaisuutta, vaikka se ei ole mahdollista luokassa, jossa oppilaita on 30.

Myönnän, olen perfektionisti. Haluan, et asiat on hallussa, et ne menee tosi hyvin, mielellään täydellisesti. Haluan olla myös paras kaikessa. Koitan päästä tästä piirteestä eroon, koska täydellisyyden tavoittelu lopulta syö ihmisen.

Englannin reissun jälkeen mua ei ole ahdistanut enää tippaakaan mitkään koulujutut. Heitin kasvatusfilosofiaankin sen suuremmin kertaamatta tenttivastaukset. Saa nähdä, miten kävi. Koitan hokea itselleni, että ei kaikkea tartte ottaa niin vakavasti. Että elämä kantaa, vaikken ehkä pääsisi jotain kurssia heti ekalla yrittämällä läpi.

Inhoan sitä, kun ihmiset sanoo "Kyllä se siitä", kun ei se vaan  aina siitä. Sen eteen tulee tehdä jotain. Aina ei jaksa. Pari kuukautta sitten itkin lohduttomana ja tuijotin tietokonetta tuntien syyllisyyttä, kun en tehnyt sen edessä töitä. En pystynyt. Eikä se vain siitä. Onneksi Anriikka vei mut luokseen ja sanoi, että tuommoisessa tilassa ei auta edes yrittää työskennellä minkään muun kuin oman mielen tasapainottamisen eteen.

Seminaarin vetäjä sanoi, että opettajan työtä helpottaa, jos ei yritä saada totaalista kontrollia. Tämä pätee mitä luultavimmin koko elämään. Never give up, but always let go. Oon kirjoittanut tästä jo aiemmin, melkeinpä tasan vuosi sitten juuri ennen VAKAVA-koetta. Tämän ohjeen voisin osoittaa kaikille teille, jotka siihen kokeeseen osallistuvat huomenna. Toivon teille tsemppiä!

Koulu, lopu jo. Ja aika, kulu nopeammin. Haluan jo junan kyytiin!