Kuustoista vuotta sitten olin viisvuotias. Anriikka ja Milla oli menossa voimistelutreeneihin Sauvosaaren koululle. Iskä oli lähdössä viemään niitä ja mä pääsin mukaan. Muistan vielä, mitä siellä Saukin aulassa oli ja kuka siellä odotti pieniä voimistelijoita saapuviksi.
"Saanko määki jäähä tänne?" kysyin.
"Onko sulla vaihtohousuja?" valmentaja kysyi.
"On mulla Minni-kalsarit", vastasin tomerana ja menin heti vaihtamaan farkut pois jalasta.
Nyppyiset Minni Hiiri -pitkikset jalassa jäin kiertämään ympyrää varpaillani. Jäin siihen porukkaan, sen valmentajan hoiviin seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi.
Nyt oon 20-vuotias. Havahduin eilen siihen, että mulla ei ole harrastusta. Menin Anriikan synttäreille syömään ihanaa Marianne-kakkua (jonka täytteiden raaka-aineista ei puhuta sen enempää. Mainittakoon, että pirun hyvää se oli!). Anriikka oli menossa tanssitunnille ja pyysi mua katsomaan, ihan niinku viime torstaina katsoin ratsastustuntiakin.
Ajettiin kaukovainiolle ja etsittiin tanssisali kolmosta kauan. Odotettiin kymmenen minuuttia väärällä ovella, kunnes vaksi neuvoi ystävällisesti toiselle ovelle. Anriikka kertoi nimensä ja selitti myöhästymisen. Sitten kysyttiin mun nimeä:
"Mä oon Sanna. Tulin oikeastaan kattomaan vaan, mut oisko täällä tilaa?" kysyin, vaikka näin että siellä oli tilaa vielä aika monelle.
"Onhan täällä, sekaan vaan, tervetuloa!"
"Mut mulla on nää farkut..."
"Ei se mua haittaa, jos ei suakaan", ohjaaja vastasi.
Menin rinkiin. Tehtiin lattiabalettia. Tehtiin passéita, pliéitä ja liikkuja nurkasta nurkkaan. Hyvä ettei kyynel vierähtänyt silmään, kun tein niitä samoja juttuja mitä pienenäkin. Se pieni sitriini, joka hautautui joukkueen hajoamisten alle, kiillottautui melko vähällä kertaamisella.
