"What is the capital of Finland? Is it Munkkiniemi?"

Perjantai-aamuna heräsin siihen, kun sain tekstarin Norwegianilta varttia vaille viideltä. Söin, puin, pakkasin ja menin Anriikan kanssa autoon. Oulussa satoi ja oli kamalan kylmä sää. En oikein tajunnut, minne olin menossa ja ketä tapaamaan.

Lentokoneessa sitten tajusin, hyvä ettei itku tullut. Oli kulunut tasan vuosi siitä, kun laskin jalkani Englannin kamaralle ja tapasin host familyni ensimmäistä kertaa. Tänään näkisin heidät jälleen ja saisin viettää heidän kanssaan kolme päivää.

Lentoasemalta bussi keskustaan. Vaihto ratikkaan. Jännitys siitä, milloin hyppäänkään pois kyydistä. Sitten ikkunasta vilahtaa tutut kasvot, ja painan nappia.

Host mummuhan se siinä! Halasimme aamuauringon kuultaessa lehmusten läpi. Puhelimme kävellessämme kerrostalojen välissä, ylös alas kumpuilevia teitä.

Rappukäytävässä oli viileää ja hämärää. Oven läpi kuului tuttu ääni. Meinasin tulla hulluksi, en kuunnellut mummua enää.

Valo oven raosta. Pieni vaalea poika sylissäni. Kiinni puristetut silmät patosivat kyyneleet sisälleni, pysähtynyt hengitys kätki nyyhkäisyn. Onni oli siinä sylissäni. Lisää halauksia, lisää tervehdyksiä. Pieni tyttö, joka oli kasvanut ja oppinut puhumaan. "Pupu!" "Apple juice!" Onnellisia, hymyileviä kasvoja.

Lähdimme kävelyretkelle Seurasaareen. Siellä oli kaunista; vanhat, kookkaat jalopuut muistuttivat minua Englannista ja tunsin, miten kaikki loksahti paikoilleen luonnollisesti. Aivan kuin olisin ollut tavallisella viikonloppureissulla ja viettäisimme jälleen aikaa yhdessä ulkoillen ja leikkien lasten kanssa.

Seurasaaressa on rohkeita oravia: yksi kiipesi ylös minun säärtäni.

Lauantaina menin jälleen mummulaan ja vietin pari tuntia host papan kanssa. Hän esitteli minulle kamerakokoelmaansa, harrastelijaradiolaitteitaan ja vanhoja kirjoja (joista yhden sain mukaani). Muun perheen palattua toiselta Seurasaaren reissultaävimme ilman pikkutyttöä Linnanmäellä. Meinasin lentää nenälleni Vekkulassa heiluvien ja pyörivien seinien ryövätessä tasapainoaistini ja huusin kilpaa pojan kanssa vuoristoradoissa vierekkäin istuessamme. Oli ihanaa nähdä pienet, onnelliset kasvot vieressä.

Sunnuntaiaamun herätessäni hotellihuoneesta oloni oli kovin apea ja itkin jo etukäteen illalla tapahtuvaa Ouluun paluuta. Kävin vielä Indiskassa teenhakureissulla ja otin lähijunan muiden luokse. Perillä odottivat tuoreet pullat, Wii ja innostuksesta kirkuvat lapset. Kävimme vielä kirjastossa ja sen jälkeen tiet erosivat. Nostin pojan syliini, hän hymyili uusi punainen lippis vinossa. Halasin muitakin, viimeisenä host fatheria, jonka kanssa melkein pillahdimme itkuun.

Jalkoja särkee kaikesta siitä juoksemisesta, hartioita särkee kantamisesta. Eniten särkee sydäntä, kun piti taas lähteä pois.