Perjantai-aamuna heräsin siihen, kun sain tekstarin Norwegianilta varttia vaille viideltä. Söin, puin, pakkasin ja menin Anriikan kanssa autoon. Oulussa satoi ja oli kamalan kylmä sää. En oikein tajunnut, minne olin menossa ja ketä tapaamaan.
Lentokoneessa sitten tajusin, hyvä ettei itku tullut. Oli kulunut tasan vuosi siitä, kun laskin jalkani Englannin kamaralle ja tapasin host familyni ensimmäistä kertaa. Tänään näkisin heidät jälleen ja saisin viettää heidän kanssaan kolme päivää.
Lentoasemalta bussi keskustaan. Vaihto ratikkaan. Jännitys siitä, milloin hyppäänkään pois kyydistä. Sitten ikkunasta vilahtaa tutut kasvot, ja painan nappia.
Host mummuhan se siinä! Halasimme aamuauringon kuultaessa lehmusten läpi. Puhelimme kävellessämme kerrostalojen välissä, ylös alas kumpuilevia teitä.
Rappukäytävässä oli viileää ja hämärää. Oven läpi kuului tuttu ääni. Meinasin tulla hulluksi, en kuunnellut mummua enää.
Valo oven raosta. Pieni vaalea poika sylissäni. Kiinni puristetut silmät patosivat kyyneleet sisälleni, pysähtynyt hengitys kätki nyyhkäisyn. Onni oli siinä sylissäni. Lisää halauksia, lisää tervehdyksiä. Pieni tyttö, joka oli kasvanut ja oppinut puhumaan. "Pupu!" "Apple juice!" Onnellisia, hymyileviä kasvoja.
Lähdimme kävelyretkelle Seurasaareen. Siellä oli kaunista; vanhat, kookkaat jalopuut muistuttivat minua Englannista ja tunsin, miten kaikki loksahti paikoilleen luonnollisesti. Aivan kuin olisin ollut tavallisella viikonloppureissulla ja viettäisimme jälleen aikaa yhdessä ulkoillen ja leikkien lasten kanssa.
Seurasaaressa on rohkeita oravia: yksi kiipesi ylös minun säärtäni.
Lauantaina menin jälleen mummulaan ja vietin pari tuntia host papan kanssa. Hän esitteli minulle kamerakokoelmaansa, harrastelijaradiolaitteitaan ja vanhoja kirjoja (joista yhden sain mukaani). Muun perheen palattua toiselta Seurasaaren reissultaävimme ilman pikkutyttöä Linnanmäellä. Meinasin lentää nenälleni Vekkulassa heiluvien ja pyörivien seinien ryövätessä tasapainoaistini ja huusin kilpaa pojan kanssa vuoristoradoissa vierekkäin istuessamme. Oli ihanaa nähdä pienet, onnelliset kasvot vieressä.
Sunnuntaiaamun herätessäni hotellihuoneesta oloni oli kovin apea ja itkin jo etukäteen illalla tapahtuvaa Ouluun paluuta. Kävin vielä Indiskassa teenhakureissulla ja otin lähijunan muiden luokse. Perillä odottivat tuoreet pullat, Wii ja innostuksesta kirkuvat lapset. Kävimme vielä kirjastossa ja sen jälkeen tiet erosivat. Nostin pojan syliini, hän hymyili uusi punainen lippis vinossa. Halasin muitakin, viimeisenä host fatheria, jonka kanssa melkein pillahdimme itkuun.
Jalkoja särkee kaikesta siitä juoksemisesta, hartioita särkee kantamisesta. Eniten särkee sydäntä, kun piti taas lähteä pois.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Suomi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Suomi. Näytä kaikki tekstit
maanantai 22. elokuuta 2011
maanantai 16. toukokuuta 2011
NYT HUUDETAAN!!!!!!!
TÄTÄ RIEMUN MÄÄRÄÄ!! ÄÄNI ON KADOKSISSA (TAISI MENNÄ IMMOSEN KIEKON MUKANA MAALIIN PIILOON), JOTEN TYYDYN HUUTAMAAN TÄLLÄ CAPSILLA.
VOI TÄTÄ EUFORIAA!!
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
Yhden Sannan Suomeen integroituminen eli miten kotouttaminen paluumuutossa sujuu
Oon ollut nyt viikon ja yhden päivän kotona, eikä tää kotiinpaluu olekaan ollut niin helppoa kuin aluksi kuvittelin. Tottakai kielen ja tapojen kanssa on helppoa, mutta mun oman ajatukset ja tottumukset seilaa vieläkin Briteissä. Katsoin Minnan kans eilen AnimalPlanetilta jotain brittiläistä eläintensuojeluohjelmaa ja tunsin oloni erittäin kotoisaksi ja kuunnellessani brittienkkua. Huomasin vasta nyt, että mä en tarvitse tekstityksiä ollenkaan. Mä ymmärsin niitä täydellisesti ilmankin.
Sitä kieltä mä kaipaan aika paljon. Eilen juttelin Erikan kanssa skypessä ikuisuuden ja sain vanhasta tottumuksesta ihan luvan kanssa puhua enkkua sille, vaikka meidän yhteinen äidinkieli onkin suomi. Tuntui hyvältä puhua enkkua. Hassua, miten sitä kieltä onkin niin ikävä.
Eilen muuten paistoi aurinko muutaman harmaan sadepäivän jälkeen. Pistin heti mun ihanat uutuuttaan hohtavat kumpparit jalkaan ja lähdin läpsytteleen lätäköihin. Se oli vapauttavaa! :D Kuuntelin musiikkia ja nautiskelin virkistävästä luonnonvalosta.
Pohdin samalla, mikä täällä muka on niin erilaista ja tekee mun olon välillä eksyneeksi. Täällä kotiseudulla on periaatteessa aivan samanlaista kuin Bartonissa: hiljaista maaseutua, rauhallinen elämänmeno ja sääkin on samalla tavalla auringon ja sateen kanssa vuorotteleva. Erona ainoastaan metrin lumikerros, joka ei loppujenlopuksi hidasta mua mitenkään. On myös kivaa, kun en koko ajan oo törsäämässä rahoja vaatteisiin tai karkkeihin (tähänkin saattaa tulla nopea muutos eksyessäni seuraavan kerran kauppojen äärelle). Seuraa mulla on saman verran kuin sielläkin, ellei enemmänkin nyt kun kavereiden luona vierailu onnistuu viikonlopun ulkopuolellakin.
Huomaan käyttäväni Facebookia vähemmän. Tästä oon tosi iloinen, koska mä olin siitä tosi riippuvainen Briteissä ollessani. Saatoin viettää jopa viis tuntia putkeen arkipäivän aikana ihan vaan tsekkaillen ihmisten statuspäivityksiä ja muuta yhtä höpöä. Teen sitä vieläkin, mutta en niin kauaa, koska mulla ei oo aikaa. Mä luen pääsykokeisiin, teen kotihommia ja muita pikkujuttuja, jotka syö mun Faceaikaa. Huib!
Tosin telkkaria mä oon alkanut taas katsoa. Se on niin helppoa napsauttaa päälle ja kattoo mitä sieltä tulee. Meillä ei kyllä remonttiaikana ollut telkkaria talossa, sitä ennen mä katsoin telkkua sielläkin. Hmm.
Mulla on ikävä sitä, miten Birminghamissa oli niin paljon elämää, kivoja paikkoja joihin mennä ja mun lemppariruoka/juomapaikat. Nytkin tekis pikkusen mieli Starbucksin chai tea lattea. Mulla on myös ikävä niitä yleisiloisia ihmisiä, jotka katsoi silmiin ja tervehti kun niitä käveli kylillä vastaan.
Oppiapa pitämään koko maailma sydämessään paikallaan seisoessaan! Tää on vaan tämä sopeutumisen alkuvaikeus; mulla meni Britteihin tottumiseenkin kaks kuukautta. Täydellistä kotiutumista odotellessani nautiskelen valokuvauskävelyistä, hyvästä musiikista ja ystävien seurasta. Ehkä mä löydän sen Suomen mun sisältäni tässä piakkoin.
Fear and loathing in Lautiosaari
Sitä kieltä mä kaipaan aika paljon. Eilen juttelin Erikan kanssa skypessä ikuisuuden ja sain vanhasta tottumuksesta ihan luvan kanssa puhua enkkua sille, vaikka meidän yhteinen äidinkieli onkin suomi. Tuntui hyvältä puhua enkkua. Hassua, miten sitä kieltä onkin niin ikävä.
Eilen muuten paistoi aurinko muutaman harmaan sadepäivän jälkeen. Pistin heti mun ihanat uutuuttaan hohtavat kumpparit jalkaan ja lähdin läpsytteleen lätäköihin. Se oli vapauttavaa! :D Kuuntelin musiikkia ja nautiskelin virkistävästä luonnonvalosta.
Pohdin samalla, mikä täällä muka on niin erilaista ja tekee mun olon välillä eksyneeksi. Täällä kotiseudulla on periaatteessa aivan samanlaista kuin Bartonissa: hiljaista maaseutua, rauhallinen elämänmeno ja sääkin on samalla tavalla auringon ja sateen kanssa vuorotteleva. Erona ainoastaan metrin lumikerros, joka ei loppujenlopuksi hidasta mua mitenkään. On myös kivaa, kun en koko ajan oo törsäämässä rahoja vaatteisiin tai karkkeihin (tähänkin saattaa tulla nopea muutos eksyessäni seuraavan kerran kauppojen äärelle). Seuraa mulla on saman verran kuin sielläkin, ellei enemmänkin nyt kun kavereiden luona vierailu onnistuu viikonlopun ulkopuolellakin.
Huomaan käyttäväni Facebookia vähemmän. Tästä oon tosi iloinen, koska mä olin siitä tosi riippuvainen Briteissä ollessani. Saatoin viettää jopa viis tuntia putkeen arkipäivän aikana ihan vaan tsekkaillen ihmisten statuspäivityksiä ja muuta yhtä höpöä. Teen sitä vieläkin, mutta en niin kauaa, koska mulla ei oo aikaa. Mä luen pääsykokeisiin, teen kotihommia ja muita pikkujuttuja, jotka syö mun Faceaikaa. Huib!
Tosin telkkaria mä oon alkanut taas katsoa. Se on niin helppoa napsauttaa päälle ja kattoo mitä sieltä tulee. Meillä ei kyllä remonttiaikana ollut telkkaria talossa, sitä ennen mä katsoin telkkua sielläkin. Hmm.
Mulla on ikävä sitä, miten Birminghamissa oli niin paljon elämää, kivoja paikkoja joihin mennä ja mun lemppariruoka/juomapaikat. Nytkin tekis pikkusen mieli Starbucksin chai tea lattea. Mulla on myös ikävä niitä yleisiloisia ihmisiä, jotka katsoi silmiin ja tervehti kun niitä käveli kylillä vastaan.
Oppiapa pitämään koko maailma sydämessään paikallaan seisoessaan! Tää on vaan tämä sopeutumisen alkuvaikeus; mulla meni Britteihin tottumiseenkin kaks kuukautta. Täydellistä kotiutumista odotellessani nautiskelen valokuvauskävelyistä, hyvästä musiikista ja ystävien seurasta. Ehkä mä löydän sen Suomen mun sisältäni tässä piakkoin.
Fear and loathing in Lautiosaari
tiistai 29. maaliskuuta 2011
There's no place like home
Dodii, nyt ollaan takas Keminmaassa! Lämpötila on hurrjat -13 astetta eli melkeenpä sen 30 astetta kylmempää kuin mihin oon tottunut. Sinne jäivät kukkivat kirsikkapuut ja narsissit, terve vaan metrin kinokset (jotka on kuulemma pienentyneet puolella....)
Jouduin sanomaan hyvästejä useampaan otteeseen, sillä hostit meni eri aikoihin töihin, vein pojan kouluun ja host grandparentsit vei mut juna-asemalle. Kaikkein hirveintä oli sanoa pojalle heiheit. Se on mulle niin rakas, se on mulle maailman ihanin pikkupoika ja mulla on sitä jo nyt kauhea ikävä. Kyyneleet tulee silmiin kun muistelen, miten kävelin sen kans aamulla kouluun käsi kädessä...
Monet itkut siis itkin. Manun junassa koitin kaivaa silmät kyynelistä sokeina nenäliinapakettia laukusta, mutta yhtäkkiä joku ytävällinen herrasmies ojensi mulle oman nessupakettinsa. Herttainen ele. Siinä paketissa oli leijonan kuva.
Lennot meni tosi hienosti; oli ihanaa huomata, että matkustaminen voi olla myös ei-stressaavaa ja aivan järkkykamalaa. Matkatavaraa kertyi lopulta niin paljon, että jouduin lähettämään aamulla vielä kolme 1-2 kg painavaa pakettia, ruumaan menevä laukku painoi 20,4 kg ja käsimatkatavaralaukku ei menny kiinni. Jouduin myös easyjetin lennolla ottamaan takin pois ja tunkemaan osan tavaroista taskuihin ja hihoihin, että saisin kamat kuljetettua kunnialla kotimaahan. Ja hienosti meni. Jos ne kolme pakettia vaan saapuis pian, tuossa pöydällä nököttää kaksi jo aiemmin lähetettyä parcelia.
Kotikentältä mua tuli hakemaan kaikki kotona olleet. Kyyneliä ei enää vuodatettu, oli vaan niin hymyilyttvää ja rentoa tulla kotiin. Mulla oli puheripuli ja halutti kertoa vaan kaikki, mitä viimeisen viikon aikana tapahtui, mutta muita väsytti. Suihkusta tultuani äiti oli laittanu mulle ja itselleen iltapalaa. Ihana mutsi. ♥
Mutta joo. Kello paukuttaa jo kolmea, uukoossa kello ois yks. Normaalisti oisin nukkumassa jo kolmatta tuntia, mutta nyt ei nukuta. Mä oon vissiin niin hepakassa vielä ja yliväsynyt. Tai kofeiiniherkkä, join kupin teetä iltapalalla.
Nite nite, sleep tight, don't let the bedbugs bite, unless you've got DYNAMITE!
Jouduin sanomaan hyvästejä useampaan otteeseen, sillä hostit meni eri aikoihin töihin, vein pojan kouluun ja host grandparentsit vei mut juna-asemalle. Kaikkein hirveintä oli sanoa pojalle heiheit. Se on mulle niin rakas, se on mulle maailman ihanin pikkupoika ja mulla on sitä jo nyt kauhea ikävä. Kyyneleet tulee silmiin kun muistelen, miten kävelin sen kans aamulla kouluun käsi kädessä...
Monet itkut siis itkin. Manun junassa koitin kaivaa silmät kyynelistä sokeina nenäliinapakettia laukusta, mutta yhtäkkiä joku ytävällinen herrasmies ojensi mulle oman nessupakettinsa. Herttainen ele. Siinä paketissa oli leijonan kuva.
Lennot meni tosi hienosti; oli ihanaa huomata, että matkustaminen voi olla myös ei-stressaavaa ja aivan järkkykamalaa. Matkatavaraa kertyi lopulta niin paljon, että jouduin lähettämään aamulla vielä kolme 1-2 kg painavaa pakettia, ruumaan menevä laukku painoi 20,4 kg ja käsimatkatavaralaukku ei menny kiinni. Jouduin myös easyjetin lennolla ottamaan takin pois ja tunkemaan osan tavaroista taskuihin ja hihoihin, että saisin kamat kuljetettua kunnialla kotimaahan. Ja hienosti meni. Jos ne kolme pakettia vaan saapuis pian, tuossa pöydällä nököttää kaksi jo aiemmin lähetettyä parcelia.
Kotikentältä mua tuli hakemaan kaikki kotona olleet. Kyyneliä ei enää vuodatettu, oli vaan niin hymyilyttvää ja rentoa tulla kotiin. Mulla oli puheripuli ja halutti kertoa vaan kaikki, mitä viimeisen viikon aikana tapahtui, mutta muita väsytti. Suihkusta tultuani äiti oli laittanu mulle ja itselleen iltapalaa. Ihana mutsi. ♥
Mutta joo. Kello paukuttaa jo kolmea, uukoossa kello ois yks. Normaalisti oisin nukkumassa jo kolmatta tuntia, mutta nyt ei nukuta. Mä oon vissiin niin hepakassa vielä ja yliväsynyt. Tai kofeiiniherkkä, join kupin teetä iltapalalla.
Nite nite, sleep tight, don't let the bedbugs bite, unless you've got DYNAMITE!
lauantai 19. helmikuuta 2011
Lottovoitto
Kyllä, nyt on kotiviikonloppu menossa. Tai no ei ihan, käytiin nimittäin just Solihullissa Suomikoulussa! Solihull on n. 45 minuutin ajomatkan päässä Bartonista, ja siellä eräässä nuorisotalossa tms. järjestetään joka toisena lauantai-aamupäivänä suomenkielentunteja niin aikuisille kuin lapsillekin. Mulla tulee huomenna tasan kuus kuukautta täyteen uukoossa, enkä oo koko sinä aikana saanut vierailtua Suomikoulussa mun hostien kanssa. Viimeks olin kipee, aiemmin oon ollut aina rientämässä kavereiden kanssa. Tänään oli parempi kuin hyvä sauma lähteä.
Innokkaana lähdössä matkaan!
Ajeltiin aamulla harmaan sateisessa säässä Solihulliin. Kävelin ripein askelin sisään rakennukseen, etten kastuisi kamalasti. Olin kuvitellut rakennuksen moderniksi, mutta sitä se ei ollut. Sisältä se oli erittäin karu, mutta tilava. Asteltiin sisään "yleishuoneeseen", jossa oli paljon tilaa lapsille juoksentelemiseen, biljardi- ja pingispöytiä sekä pieni kahviotiski, jonka luona parhaillaan yksi perhe keitti kahvia ja laittoi kotona leivottuja kakkuja esille. Kahvion luona oli kyltti, jossa luki: "Kahvi ja pulla 2 £, Coffee and cake 2 £".
Pienet lapset kerääntyivät muutaman aikuisen johdolla istumaan piiriin yhteen yleishallin nurkkaukseen ja suomentunneille osallistuvat aikuiset suuntasivat tiensä alakertaan. Me suomea puhuvat aikuiset ja taaperot jäimme kuka minnekin istuskelemaan ja juttelemaan. Jutustelin ensin host momin ja parin muun suomalaisen kanssa ihan niitä näitä. Pakenin nopeasti vessaan ajatellen: "Voi paska, nää on niin suomalaisia." Jähmeitä, virallisia ja ei-niin-kiinnostavia. Tuntui just siltä kuin yks mun paikallinen kaveri sanoi: on tylsää tavata oman kansalaisuuden ihmisiä, sillä heissä ei ole mitään uutta ja mielenkiintoista. Oon niin tottunut monikansalaiseen porukkaan ja englannin puhumiseen, ettei suomi melkein tahtonut kunnolla taipua (varsinkin kun suurin osa tuntui olevan pääkaupunkiseudulta. Etelässä asuvat suomalaiset tuntuu puhuvan ihan eriä kieltä kuin lappilaiset.)
Yhtäkkiä spottasin käsityöpiirin, josta mun host mom olikin maininnut jo aiemmin. Olin varannut omat puikot ja langat mukaan ja pyyhälsin näiden kolmen keski-ikäisen ja sitä vanhempien naisten seuraan. Kaksi kutoi, yksi virkkasi. Viereisellä biljardipöydällä oli Novita- ja Moda-lehtiä, lankoja sekä ihanat myynnissä olevat villasukat. Otin seinänvierustalta oman tuolin ja yhdyin keskusteluun luoden silmukat säärystimiä varten.
Siinä sitä sitten neulottiin, poristiin ja nautittiin kiireettömyydestä. Menin ihan mielettömään kutomis-jutustelu-tutustumismoodiin ja yhtäkkiä kuulin, miten kahvion suunnalta huudahdettiin kahvin olevan valmista. Pidin kahvitauon, siis ihan kahvin kanssa, sillä tarjolla oli suomalaista kahvia eikä mitään surkeaa pikakahvia. Kahvin kylkeen nappasin palan ihanan pehmeää fuskutiikerikakkua ja istahdin taas puikkopiiriin.
Nämä naiset olivat tulleet Englantiin töihin jo vuosia sitten, perustaneet täällä perheensä ja muodostaneet elämän tänne saarelle. He olivat kotoisin Kolarista, Kuortaneelta ja Tampereelta, eli piirissämme oli melko hyvin koko Suomi edustettuna. Naiset kertoivat suomalaisuuden eduista ja haitoista, ihmettelivät uudehkoja suomalaisia sanoja, kuten "eläköityä" ja "pelittää" ja olivat herttaisia ja helposti lähestyttäviä. Tunsin oloni heidän seurassaan niin tervetulleeksi ja... kotoisaksi.
Eräällä naisella on puolestaan tapana leipoa ruisleipää, pullaa ja karjalanpiirakoita ja myydä niitä sitten pikkurahalla kaikille Suomikoulussa kävijöille. Itse ostin vielä karjalanpiirakan munavoilla ja korvapuustin. Söi karjalanpiirakan heti ja nautiskelin tutuista mauista. Teki mieli aivan laittaa silmät kiinni...
Kotimatkalla laulelin hiljaa Scandinavian Music Groupia pikkuvauvalle, jotta se nukahtaisi. Pelasin pojan kanssa host dadin iPodilla jotain randomia joulupukkipeliä, jossa poro potkaisee pukin matkaan keräämään pisteitä joulupalloista, piparkakku-ukoista ja polkkakarkeista. Oloni oli aivan mahtava ja mietin, johtuiko se kupillisesta vahvaa kahvia vaiko siitä, miten onnellinen olen siitä, että olen suomalainen.
Tuntuu hauskalta, että halusin ennen olla kotoisin jostain muualta kuin Suomesta. Me suomalaiset ollaan niin tavallisia, ajattelin. Täällä - ja varmasti muuallakin maailmassa - olen erikoinen, eksoottinen ja ainutlaatuinen.
Meillä on aivan ihana kieli. Monilla suomenkielisillä ei ole vain jotain randomia merkitystä, vaan esimerkiksi sana: "kömpelö" kuulostaakin juuri siltä, mitä se tarkoittaakin. Joitakin sanoja on aivan mahtavaa makustella suussa ja nauraa hyväntahtoisesti englantilaisille, kun he yrittävät kaikin voimin sanoa "lyijytön" tai "hyödyllinen".
Me ollaan ihania, me suomalaiset. Me emme ole nokkavia, vaan vähän ujoja. Me olemme maanläheisiä ja erittäin lämpimiä ihmisiä. Me pidämme toisistamme huolta ja ainoastaan me voimme ymmärtää Leevi and the Leavingsien musiikkia.
Sydämeni iloitsee kaikista näistä kirjoittamistani suomalaisista sanoista ja kaikesta siitä, mikä tekee minusta suomalaisen. Söin kotiin tullessani korvapuustin ja mietin mielessäni sanoja, joilla kuvailla sitä leivosta: juuri sopiva, taivaalllinen, pehmeä, tuore, ihana... Mitä mahtisanoja!
Mahtipullaa!
Kuuntelen SMG:tä ja ihmettelen edelleen tätä tunnetta. Aivan kuin olisin ihastunut... tai no olenhan minä, Suomeen.
P.S. pakko lisätä tää härö ja naurettava kuva, jonka satuin ottamaan itsestäni ennen lähtöä. Halusin ottaa järkevän kuvan tästä mun ihanasta t-paidasta, jonka ostin Virosta viime kesänä Stradivariuksesta. Näyttää ihan ku mun käsi ois poikki! :D
Innokkaana lähdössä matkaan!
Ajeltiin aamulla harmaan sateisessa säässä Solihulliin. Kävelin ripein askelin sisään rakennukseen, etten kastuisi kamalasti. Olin kuvitellut rakennuksen moderniksi, mutta sitä se ei ollut. Sisältä se oli erittäin karu, mutta tilava. Asteltiin sisään "yleishuoneeseen", jossa oli paljon tilaa lapsille juoksentelemiseen, biljardi- ja pingispöytiä sekä pieni kahviotiski, jonka luona parhaillaan yksi perhe keitti kahvia ja laittoi kotona leivottuja kakkuja esille. Kahvion luona oli kyltti, jossa luki: "Kahvi ja pulla 2 £, Coffee and cake 2 £".
Pienet lapset kerääntyivät muutaman aikuisen johdolla istumaan piiriin yhteen yleishallin nurkkaukseen ja suomentunneille osallistuvat aikuiset suuntasivat tiensä alakertaan. Me suomea puhuvat aikuiset ja taaperot jäimme kuka minnekin istuskelemaan ja juttelemaan. Jutustelin ensin host momin ja parin muun suomalaisen kanssa ihan niitä näitä. Pakenin nopeasti vessaan ajatellen: "Voi paska, nää on niin suomalaisia." Jähmeitä, virallisia ja ei-niin-kiinnostavia. Tuntui just siltä kuin yks mun paikallinen kaveri sanoi: on tylsää tavata oman kansalaisuuden ihmisiä, sillä heissä ei ole mitään uutta ja mielenkiintoista. Oon niin tottunut monikansalaiseen porukkaan ja englannin puhumiseen, ettei suomi melkein tahtonut kunnolla taipua (varsinkin kun suurin osa tuntui olevan pääkaupunkiseudulta. Etelässä asuvat suomalaiset tuntuu puhuvan ihan eriä kieltä kuin lappilaiset.)
Yhtäkkiä spottasin käsityöpiirin, josta mun host mom olikin maininnut jo aiemmin. Olin varannut omat puikot ja langat mukaan ja pyyhälsin näiden kolmen keski-ikäisen ja sitä vanhempien naisten seuraan. Kaksi kutoi, yksi virkkasi. Viereisellä biljardipöydällä oli Novita- ja Moda-lehtiä, lankoja sekä ihanat myynnissä olevat villasukat. Otin seinänvierustalta oman tuolin ja yhdyin keskusteluun luoden silmukat säärystimiä varten.
Siinä sitä sitten neulottiin, poristiin ja nautittiin kiireettömyydestä. Menin ihan mielettömään kutomis-jutustelu-tutustumismoodiin ja yhtäkkiä kuulin, miten kahvion suunnalta huudahdettiin kahvin olevan valmista. Pidin kahvitauon, siis ihan kahvin kanssa, sillä tarjolla oli suomalaista kahvia eikä mitään surkeaa pikakahvia. Kahvin kylkeen nappasin palan ihanan pehmeää fuskutiikerikakkua ja istahdin taas puikkopiiriin.
Nämä naiset olivat tulleet Englantiin töihin jo vuosia sitten, perustaneet täällä perheensä ja muodostaneet elämän tänne saarelle. He olivat kotoisin Kolarista, Kuortaneelta ja Tampereelta, eli piirissämme oli melko hyvin koko Suomi edustettuna. Naiset kertoivat suomalaisuuden eduista ja haitoista, ihmettelivät uudehkoja suomalaisia sanoja, kuten "eläköityä" ja "pelittää" ja olivat herttaisia ja helposti lähestyttäviä. Tunsin oloni heidän seurassaan niin tervetulleeksi ja... kotoisaksi.
Eräällä naisella on puolestaan tapana leipoa ruisleipää, pullaa ja karjalanpiirakoita ja myydä niitä sitten pikkurahalla kaikille Suomikoulussa kävijöille. Itse ostin vielä karjalanpiirakan munavoilla ja korvapuustin. Söi karjalanpiirakan heti ja nautiskelin tutuista mauista. Teki mieli aivan laittaa silmät kiinni...
Kotimatkalla laulelin hiljaa Scandinavian Music Groupia pikkuvauvalle, jotta se nukahtaisi. Pelasin pojan kanssa host dadin iPodilla jotain randomia joulupukkipeliä, jossa poro potkaisee pukin matkaan keräämään pisteitä joulupalloista, piparkakku-ukoista ja polkkakarkeista. Oloni oli aivan mahtava ja mietin, johtuiko se kupillisesta vahvaa kahvia vaiko siitä, miten onnellinen olen siitä, että olen suomalainen.
Tuntuu hauskalta, että halusin ennen olla kotoisin jostain muualta kuin Suomesta. Me suomalaiset ollaan niin tavallisia, ajattelin. Täällä - ja varmasti muuallakin maailmassa - olen erikoinen, eksoottinen ja ainutlaatuinen.
Meillä on aivan ihana kieli. Monilla suomenkielisillä ei ole vain jotain randomia merkitystä, vaan esimerkiksi sana: "kömpelö" kuulostaakin juuri siltä, mitä se tarkoittaakin. Joitakin sanoja on aivan mahtavaa makustella suussa ja nauraa hyväntahtoisesti englantilaisille, kun he yrittävät kaikin voimin sanoa "lyijytön" tai "hyödyllinen".
Me ollaan ihania, me suomalaiset. Me emme ole nokkavia, vaan vähän ujoja. Me olemme maanläheisiä ja erittäin lämpimiä ihmisiä. Me pidämme toisistamme huolta ja ainoastaan me voimme ymmärtää Leevi and the Leavingsien musiikkia.
Sydämeni iloitsee kaikista näistä kirjoittamistani suomalaisista sanoista ja kaikesta siitä, mikä tekee minusta suomalaisen. Söin kotiin tullessani korvapuustin ja mietin mielessäni sanoja, joilla kuvailla sitä leivosta: juuri sopiva, taivaalllinen, pehmeä, tuore, ihana... Mitä mahtisanoja!
Mahtipullaa!
P.S. pakko lisätä tää härö ja naurettava kuva, jonka satuin ottamaan itsestäni ennen lähtöä. Halusin ottaa järkevän kuvan tästä mun ihanasta t-paidasta, jonka ostin Virosta viime kesänä Stradivariuksesta. Näyttää ihan ku mun käsi ois poikki! :D
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)